Elämää ja kuolemaa Varanasissa

Ohoh, tulipas pitkä postaus... Bear with me!

Lähdimme Rishikeshistä iltayhdeksältä, saavuimme Varanasiin seuraavana päivänä iltapäiväkahdelta. Varanasi hirvitti etukäteen. Kokeneen Intian-matkaajan Rohaninkin otsa rypistyi, kun kerroin haluavani käydä siellä. Siteeraten Lonely Planetia: 'Brace yourself. You’re about to enter one of the most blindingly colourful, unrelentingly chaotic and unapologetically indiscreet places on earth. Varanasi takes no prisoners.'

Selvisimme asemalta hotellille suhteellisen kivuttomasti, mitä nyt liikenne oli täysin jumissa jonkin aikaa, ja kukaan ei liikkunut mihinkään. Riksaan hyppäsi ylimääräinen kaveri, joka heti innokkaasti kävi hieromaan tuttavuutta. 'What is your good name madam?' (Kaikki nimet ovat Intiassa hyviä). Heppu lähti seuraamaan, kun jätimme riksan ja jatkoimme pitkin Varanasin kapeita, haisevia kujia. Loppupeleissä ukosta oli jotain hyötyäkin, kun eksyimme kujien muodostamaan labyrinttiin. Hän johdatti meidät perille komission toivossa. Turha toivo, tällä kertaa meillä oli varaus. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten tässä kuva hotellistamme...:

Haridwarissa meillä ei ollut suihkua, Rishikeshissä ei vettä, ja nyt vesi oli jääkylmää, ja apinat hyppivät  ikkunassa. Hotellin kattoterassiravintolan menu oli kattava, kunnes selvisi ettei aineksia ole kuin kahteen ateriaan. No, maussa ei sentään ollut valittamista, jogurttikanaa ja kasviskormaa... Nam! Kalja oli sentään myös kylmää, vaikka olikin tämän reissun kalleinta, lähes 2 euroa 0,65 litran pullo, yhdessä hindujen pyhimmistä kaupungeista kun ollaan. Väitetään muuten jossain olevan myös maailman vanhin kaupunki. Intialaiset ovat tekopyhiä piilojuoppoja. Olutta löytyy aina tiskin alta, tai vähintäänkin kaikki tietävät tasan tarkkaan, mistä sitä saa. 

Kello viisi aamulla heräsimme veneilemään Gangesille auringon noustessa. Gangesin varrella olevilla ghateilla eli rappusilla jengi rukoilee, käy aamutarpeillaan, peseytyy, pesee hampaat ja pyykkinsä tässä pyhässä avoviemärissä. Jostain muistan lukeneeni, että Gangesin vesi Varanasissa ylittää uimakelpoisen veden bakteeriarvot 3000-kertaisesti, puhumattakaan juomavedestä. Noin 50 metriä eteenpäin, ja saavuimme yhdelle ruumiiden polttoghateista, jossa grilli on tulilla 24/7, tuhkat tietysti kipataan jokeen niin kuin kaikki muutkin jätteet. Alimmat kastit, ei-hindut, köyhät ja muut vastaavat eivät saa Intiassa polttohautausta, vaan heille isketään kivi jalkaan ja heitetään Gangesiin. Kuvittelin mädäntyneen, turvonneen ruumiin pulpahtavan pintaan minä hetkenä tahansa, eikä juuri tehnyt mieli aamu-uinnille. 

Hotellin lähellä oli lounarissa ylistetty 'saksalainen leipomo' eli ravintola. Miksi Intiassa monia ravintoloita kutsutaan saksalaisiksi leipomoiksi, luoja yksin tietää. Intian ravintoloissa venähtää useimmiten vähintään pari tuntia, kun tarjoilijoilla on parempaakin tekemistä kuten vetelehtiminen. Kun aamupala vihdoin kiikutettiin eteen, 'leipäkori' oli yksi kovaksi kuivunut leivänkannikka, ja 'salaatti' oli kaksi tomaatti- ja kurkkuviipaletta. Tarjoilija ei saanut tällä kertaa tippiä. Teki mieli kysyä mihin helvettiin se kaksi tuntia meni, moottorisahalla leivän halkaisuun kenties, sillä leipomiseen se ei ainakaan mennyt. 

Kujalla kyttyräselkä lehmä (osa lehmistä teeskentelee olevansa kameleita) kiilasi ja taklasi minut seinään. Lehmät ovat täällä paitsi massiivisen kokoisia, myös röyhkeitä. Ne tietävät hyvin paikkansa, ja käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. On siinäkin valittu tyhmä ja ruma eläin pyhäksi. Lehmät kärsivät hitaan ja tuskallisen kuoleman syömänsä muovin vuoksi, jos niiden omistajat eivät kiikuta niitä ajoissa lehmäsairaalaan.

Illemmalla kävimme kaupungin suosituimmassa lassimestassa... Herkkua! Ghateilla keikisteli kuolleiden tuhkaan itsensä peittänyt sadhu, tällä kertaa vailla rihmankiertämää. Luotimme taas sokeasti lounariin, kun valitsimme illallismestaa. Seuraavana yönä ajattelimme kyseistä matkaopasta lämmöllä, kun kekkerit vatsassa alkoivat. Matkalaisia koeteltiin, kun molemmista tuuteista lensi pitkälle seuraavaan päivään asti, jolloin oli edessä 16 tunnin juna Kolkataan. Mielessä kävi 90-luvun suosittu kusetusrinki Varanasissa, jossa ravintolat myrkyttivät turisteja, hotellit ohjasivat tietyille lääkäreille, jotka käärivät rahat. Kusetus lopetettiin vasta vakuutusyhtiöiden päästessä jäljille, ja sitä ennen kaksi turistia kuoli. Ainoa helpotus oli ajatus, että Varanasissa kuollessa ihmisen maallinen vaellus on ohi. 

Aamulla piti kirjautua hotellista ulos, mutta omistajan nähdessä heikon happemme hän järjesti meille sängyn, jossa voimme lepiä junaan asti. Juna-asemalla henki pihisten, rottien vilistessä jaloissa ja ylimielisten lehmien tuuppiessa huumorintajua koeteltiin. Junaan päästyämme taju lähti kuitenkin onneksi nopeasti. Varanasi-Kolkata -väli on pahamaineisin Intiassa junaryöstöjen vuoksi, ja yö meni tuskanhiki otsalla painajaisten seurassa.

Hieman harmitti, että meillä oli Varanasissa vain kaksi yötä, olisin itse viihtynyt kauemminkin seikkaillessa Varanasin värikkäillä kujilla. Päätettiin, että tästä eteenpäin varataan aina vähintään kolme yötä joka mestaan. 

Joogamestoilla Rishikeshissä

Haridwarista tähtäsimme bussilla tunnin matkan päässä sijaitsevaan maailman joogapääkaupunkiin Rishikeshiin. Bussiasemalla ei ollut yhtään kylttiä englanniksi. Kysyimme  seitsemältä ihmiseltä, mikä bussi menee Rishikeshiin, ja kaikki osoittivat eri suuntiin. Jokainen bussikuski osoitti vuorostaan eri suuntaan. Viimein tuurilla löysimme oikean bussin. Bussissakaan ei auttanut kuin sulkea silmät ja rukoilla mielessä anteeksiantoa, kun olimme jumissa vastaantulevien kaistalla, ja iso rekka painoi suoraa kohti tuhatta ja sataa. Bussi väisti 10cm päästä, sivupeili vaan posahti tuhannen paskaksi. Kuskilla ei ilmekään värähtänyt, kirosi vain rikkoutunutta peiliään.

Rishikesh on ollut reppumatkaajien suosiossa aina siitä lähtien, kun The Beatles chillasi paikallisessa ashramissa ja kirjoitti yhden albumeistaan. Bhangin pössyttely Intiassa varmaan selittää biisit kuten 'I Am The Walrus' ja 'Lucy In The Sky With Diamonds'.

Rishikeshissä voi kokeilla kaikkea koskenlaskusta naurujoogaan. Me otimme kuitenkin chillisti. Löysimme vaivatta elinkelpoisen majapaikan, jossa ei ollut juurikaan vettä, mutta jossa oli monta joogasessiota päivittäin, joilla pääsimme notkistamaan jäykistyneitä jäseniämme.

Rishikeshissä on paljon länsimaalaisia ihmisiä ja hippejä, mutta täälläkään pällistelyä ja valokuvausta ei pääse pakoon. Kun valkoisen ihon tuoma julkisuus joskus häiritsee, muistutan itseäni, että pällistely on molemminpuolista.

Yhtenä aamuna lähdimme reippailemaan kohti vesiputouksia, jonne Lonely Planetin eli lounarin, jokaisen Intian matkaajan raamatun, mukaan oli kolmen kilsan matka. Tähän kevyeen aamukävelyyn meni loppupeleissä viisi tuntia. Löysimme viimein vaatimattoman puron. Rohan oli vakuuttunut, että huipulla näkisimme koko putouksen kaikessa komeudessaan, joten tarvoimme vesihukassa ylöspäin pitkin polkua, jota reunusti jättiäistarantellat. Huipulla oli rakennustyömaa, eikä pisaraakaan vettä.

Gangesin vesi muuten täällä yläjuoksulla ei näytä ollenkaan niin pahalta!

Kolmen yön jälkeen Rishikeshissä oli aika jatkaa matkaa kohti Varanasia. Toinen kuumottava bussikyyti ei napannut, joten otimme taksin Haridwariin. Haridwarin juna-aseman lattia oli myöhään illalla täynnä peittoon kääriytyneitä, sanomalehtien päällä koisivia ihmisiä. Intialaiset ovat niin tottuneita yksityisyyden puutteeseen ja niin kuuroutuneita äänitorvien huudatuksen seurauksena, että pystyvät nukkumaan missä vain. Junaraiteilla näkyi paljaita pakaroita ja muita intiimiosia, kun ihmiset käyvät helpotushuoneessa. Intiassa ei paljon arastella vetää housuja kinttuihin, vaikka täysi juna lipuu vieressä.

Asemalla seurasin mielenkiinnolla miestä, joka opetti pikkupojalleen, kuinka roskat kuuluu heittää junaraiteille. Intiassa on turha yrittää etsiä roskista. Junassa kiipesin yläpetiin, ja olin juuri vaipumassa horrokseen, kun silmäkulmasta näin torakan ja kaikkien sen ystävien vilistävän vieressä. Tuli kiire alas. Rohan väitti hankkiutuneensa eroon torakoista, mutta uni ei silti tahtonut tulla silmään. Aamulla oli edessä vaununvaihto alempaan luokkaan. Vaunussa, jossa oli paikat 8 ihmiselle, oli 16 ihmistä. Hihittelin lihavalle lyylille, joka yritti kammeta yläpetiin. Intiassa läski on kaunista, ja lihavat leidit esittelevät ylpeinä makkaroitaan vatsan paljastavissa sareissaan.

Saapuessa Varanasin asemalle junaan tunkeutui savun haju, jonka tietysti päättelin tulevan palavista ruumiista... Seuraavassa postauksessa siis VARANASI!

Jokiseremonia Haridwarissa

Junamatka Amritsarista Haridwarin pyhään kaupunkiin, 400 km, kesti 11 tuntia. Haridwar, Ganges-joen varrella, haisee pissalle. Positiivista oli se, että siellä ei tukehtunut kuumuuteen. Meillä ei ollut hotellivarausta, joten ei muuta kun rinkat selässä ansoja väistellen elinkelpoista luukkua metsästämään.

Reppu alkoi painaa, joten lopulta suosiolla tyydyimme 6 euroa maksavaan rotankoloon, josta puuttui sellainenkin perusmukavuus kuin suihku. Mitäs me reppumatkailijat suihkulla, maassa maan tavalla! Vedimme hetken henkeä, kävimme haukkaamassa dosat, ja suunnistimme basaarien läpi ghateille eli rappusille Gangesin varrella, jossa jengi käy rukoilemassa ja 'puhdistautumassa' pyhässä, mutta viemärille ja mädäntyneille ruumiille haisevassa vedessä. Haridwarissahan muuten juhlittiin viime vuonna maailman suurinta festivaalia, johon osallistui vaatimattomat 70 miljoonaa pyhiinvaeltajaa. Näytti ihan normiperjantainakin olevan ihan mukavasti jengiä.

Joen varrella istui sadhu eli pyhä tyyppi, joka oli peittänyt itsensä kuolleiden tuhkaan. Kysyin elekielellä saanko näpsäistä kuvan, ja sain ristiriitaisia vastauksia. Pyhissä kaupungeissa sadhuja on joka puolella, mutta kaapu ei välttämättä tarkoita, että tyyppi olisi kovinkaan omistautunut elämän ikuisesta oravanpyörästä vapautumiselle, vaan pikemminkin ihan konkreettisesta maanpäällisestä vankilasta. Moni heistä on  naamioituneita kriminaaleja lain kouraa paossa. Suuri osa on myös omistautunut turistien höynäyttämiselle.

Jokiseremoniassa eli ganga aartissa oli anekaupan meininki. Ukkeli huuteli hindiksi uhkauksia, ja ihmiset joka puolella tunkivat ukon kouraan lahjusseteleitä. Laskimme uhrilahjan eli kukka-asetelman virran vietäväksi. Yksi ukkeli pisti minut toistamaan rukouksia perässään, ja roiski lusikalla vettä käsille ilmeisesti siunauksina, ja kävi ruinaamaan rahaa. Kaiken häslingin keskellä pikkutyttö maalasi otsiimme puumerkit ennen kuin ehdimme estellä, ja kävi nipistelemään Rohania setelien toivossa.

Joenvartta pitkin jatkoimme seuraavana päivänä notkistamaan jäykistyneitä jäseniämme jooga- ja hippimestoille Rishikeshiin!

Diwali - Festival of Lights

Tokana päivänä Amritsarissa juhlittiin Diwali -festivaalia. Intiassahan on jatkuvasti festarit menossa, mutta Diwali on yksi isoimmista. Diwali on valon juhla, ja jengi koristelee kaiken asunnoista lehmiin värikkäillä jouluvaloilla ja muilla tilpehööreillä. Diwali merkitsee myös uuden vuoden alkamista monille hinduista. Pommit paukkuivat aamusta iltaan, ja perinteisesti Kultaisen Temppelin yllä nähdään upeat ilotulitukset. Hotellin johtaja kuitenkin kertoi meille, että tänä vuonna niitä ei nähdä, sillä ilotulitustehdas oli räjähtänyt. Olimme päässeet Intian reissullamme siihen pisteeseen, että tämän kaltaiset uutiset eivät enää hetkauttaneet.

Vietimme päivän hotellissa palmujen katveessa harvinaislaatuisen, kohtuullisella nopeudella toimivan netin merkeissä. Rohan lähti hakemaan meille pari bisseä seuraksi. Mennessään Rohan näki meidän rinkkojemme nousevan turistiryhmän mukana taksiin. Henkilökunta pahoitteli kämmiä.

Illalla lähdimme etsimään ruokaa, mutta kaikki oli kiinni. Nälkä pakotti katukeittiöön, jonka hygienia vaikutti vähintäänkin arveluttavalta. Omistaja ei antanut ottaa valokuvaa keittiöstä, kumma homma. Take away tarkoitti currymöhnien iskemistä muovipusseihin. Päästiin ekaa kertaa kokeilemaan sormilla syömistä, aika sotkuista hommaa. Yöllä Rohan ravasi vessassa, ja minä kiitin luojaani, etten koskenut kanaan, joka oli roikkunut puljun katosta varmaan koko edellisen viikon.

Viimeisenä päivänä Amritsarissa suuntasimme taas Kultaiselle Temppelille. Astuessamme hotellista ulos pyöräriksat huusivat kilpailevia tarjouksiaan. Vanhan papparaisen viedessä meitä väärään suuntaan tuumittiin, että taas meitä kusetetaan. Ukko kuitenkin pyyteli kovasti anteeksi erehdystään, eikä huolinut kyydistä rupiaakaan. Intiassa omaksuu väkisin sellaisen asenteen, että kaikilla on oma lehmä ojassa ja kaikki puhuvat pelkkää paskaa. Harmillinen homma silloin, kun oikeasti tapaa ystävällisiä ja rehellisiä ihmisiä (sitäkin sattuu).

Temppeliin mennessä pää pitää peittää ja jalat pestä. Intialaisilla on nimittäin myös jalkafetissi. Isoilla screeneillä ohjeistetaan, kuinka kunnon sikhin kuuluu pestä Gurun jalkoja ja juoda pesuvesi. Suhteellisen perverssiä. Intialaiset pesevät intohimoisesti itseään temppelin pyhässä vedessä (naiset tietysti vaatteet päällä, jos ollenkaan).

Illalla sijoitimme yhteen Amritsarin hienoimmista ravintoloista, liinat pöydillä, ja eikä edes ruokaa seinillä. Neljä ruokalajia ja 0,65 litran kolpakot yhteensä vajaa 20 euroa. Normaalisti maksetaan samasta setistä ehkä 6-8 euroa. Note to self: Ei neljän ruokalajin illallista Intiassa, kun on pakki sekaisin, ja olet hyppäämässä 13 tunnin junaan alemmassa luokassa.

PS. Postauskatko tulossa, meinasin maata seuraavat 12 päivää Andamaaneilla palmun alla, riippumatossa, kookospähkinäjuoma kädessä, ja huhujen mukaan saarilta ei juuri toivottoman hidasta nettiyhteyttä parempaa löydy. Palaan rentoutuneena astialle 19.11, ellei viihdytä liian hyvin!

'Me olemme niitä lottovoittajia, joille melkein kaikki on mahdollista ja tiet auki taivaita myöten. Olisi synti jättää se mahdollisuus käyttämättä, niin kauan kuin planeettamme on vielä olemassa.' Riku & Tunna/ Madventures - Seikkailijan Atlas

Kultainen Temppeli Amritsarissa

Pathankotin juna-asemalla ei länkkäreitä näkynyt. Vihreätukkainen, pitkäpartainen kerjäläinen oranssissa kaavussa tuli vaahtoamaan Rohanille ilmeisesti jotain tärkeää. Matkustimme taas pykälää alemmassa luokassa. Lippuja ei ikinä kysynyt kukaan, ja vaunussa oli ainakin kaksi kertaa niin paljon porukkaa kuin piti. Siinä sitä oltiin kuin sillit suolassa, isot miehetkin sulassa sovussa sylikkäin. Junan saavuttua Amritsariin Rohanin toinen kenkä oli hukassa. Koko vaunu taskulamppujen kanssa hädissään metsästi sandaalia, jota ei löytynyt. Tarjoutuipa joku antamaan omat kenkänsä Rohanille. Hyppäsimme pois junasta, ja hetken päästä muutama ukkeli juoksi perään, tossu löytyi sittenkin, ja kaikki innoissaan paiskasivat Rohanin kättä. 

Kukkakauppias Amritsarissa.

Amritsar on sikhien eli erinäköisten tötteröpäiden kaupunki. Erikoista jengiä, kantavat aina mukanansa miekkaa, ja kaikilla on sama sukunimi Singh. Kaikilla intialaisilla on hius- ja muu karvafetissi (muhkeat viikset ovat suuri ylpeydenaihe), mutta sikheillä homma on kyllä lähtenyt lapasista. He eivät ikinä elämänsä aikana leikkaa tukkaansa, vaan käärivät sen turbaaniin, ja tekevät hassuja kampauksia pitkille parroilleen. Oma suosikkini oli ehkä kaksi lettiä, jotka oli isketty korvien taakse.

Luojan kiitos meillä oli rauhallinen hotelli, sillä katujen turvalliset desibelirajat reilusti ylittävä mekkala alkoi pikkuhiljaa pistää niin sanotusti ponnarin tiukalle. Olen kiintynyt tärykalvoihini, enkä enää poistunut hotellihuoneesta ilman korvatulppia. Intialaiset kun ajavat toinen käsi äänitorvella, jota huudatetaan automaattisesti sekunnin välein. Joulukuusia muistuttavien rekkojen takana lukee koristeellisin kirjaimin: 'Horn please'.

Hotelli järjesti meille taksikuskin, joka ajelutti meitä yhden illan. Kävimme Pakistanin rajalla katsomassa rajaseremonioita, jossa intialaiset ja pakistanilaiset sotilaat kilpailivat kumpi pystyy huutamaan yhtäjaksoisesti kauemmin vetämättä henkeä, sekä kumpi potkaisee korkeammalle. En tiedä, onko seremonian tarkoitus säikytellä toista osapuolta, mutta me saimme ainakin hyvät naurut. Intialainen yleisö tanssi ja huusi voitonhuutoja.

Täältä kävimme Matan labyrinttimaisessa luolatemppelissä, josta jatkoimme Kultaiseen Temppeliin, sikhien pyhimpään paikkaan, joka on myös rankattu yhdeksi upeimmista rakennuksista maailmassa. Kaiken maailman monumentit ja temppelit alkoivat pikkuhiljaa kyllästyttää, mutta tämä oli valoineen ja altaineen ehkä vaikuttavampi kuin Taj.

Sisäänpääsy temppeliin on sikhien yhdenvertaisuuden periaatteen mukaan ilmainen, kengätkin jätettiin säilöön ilmaiseksi. Harvinaista Intiassa eli rahastuksen maassa, jossa turisteja varten löytyy aina oma, joskus jopa satakertainen hintansa.

Temppelissä jaetaan ilmaista safkaa joka päivä samanaikaisesti jopa yli 80,000 ihmiselle kaikille kerjäläisistä länkkäreihin, vastalauseena Intian kastijärjestelmälle. Voi olla vähän tiskaamista!

Oltiin Amritsarissa myös Diwali-festivaalin ajan, joka on ilmeisesti vähän niin kuin näiden joulu. Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Dalai Lama McLeod Ganjissa

Kurssin jälkeen toivuimme muutaman päivän Himalajan alla idyllisessä tiibettiläisessä travellerikeitaassa McLeod Ganjissa. McLeod Ganjia voi kuvailla intialaisella mittapuulla jopa viihtyisäksi! Vähemmän liikennettä ja tyrkytystä. Kerjäläisillä on täällä uudet temput. Nuoret tytöt jostain lainatut vauvat kainalossa itkevät: 'no money, milk for the baby', ja osoittavat sitten viereisen puljun eteen kannettua maitotonkkaa. Mehän emme moiseen halpaan mene, järjestäytynyttä bisnestä, ja useimmilla näistä mammoista on lihavammat pankkitilit kuin meikäläisellä.

Rohan teki töitä, minä join rommia. No, kävin myös reippailemassa vuoristoteillä, ja kiertelin kirjakauppoja pullollaan syvällistä elämänfilosofiaa. Kerkesin lukaista Dalai Laman 'The Art of Happiness' ja 'The Good Heart'.

Ollaan muuten syöty kun kuninkaat, ja vaatteet vaan roikkuu päällä, eikä vaan sen takia, että ne on löysät ja isot. Haluatko laihtua? Tule Intiaan! Voit syödä mitä haluat, ja delhi belly hoitaa loput!

Kuvassa mm. bhutanilaista dhatsia, pääraaka-aineina chili ja juusto, sekä tiibettiläisiä momoja. Omnomnom...

Viimeisenä päivänä itse Dalai Lama oli kotikaupungissaan, ja piti opetuksia temppelissä. Aikaisin aamulla suunnistimme temppelille, jossa oli muutama muukin morottamassa mr. Lamaa. Dalai Laman tullessa paikalle kaikki nousivat seisomaan ja rukoilemaan. Monet näistä tiibettiläisistähän siis tekivät 2 vuotta kestävän vaelluksen Himalajan yli Dalai Laman perässä. Small talk jäi aika vähäiseksi, kun ei tuo tiibetinkieli vielä niin hyvin luista. Dalai Lama jutteli ilmeisesti jotain universaalista uskonnosta eli toisiin ihmisiin samaistumisesta ja eettisestä elämästä, samaa settiä mitä käytiin läpi kurssilla. 2,5 tuntia kärvisteltyämme myrskyssä painelimme takaisin hotellille. 

Kolmen yön jälkeen McLeod Ganjissa vielä viimeiset henkäisyt raitista, tai ehkä paremminkin raikasta, vuoristoilmaa. Taksi juna-asemalle ja nokka kohti Amritsarin kaupunkia pahamaineisessa Punjabin osavaltiossa. Tushitassa kerroin intialaiselle naiselle meneväni seuraavaksi Amritsariin. Hän sanoi: 'Be very careful with your stuff there. They will cut your arm off to get your jewellery.'

May All Beings Be Happy pt II

Eli siis jatkoa edelliseen postaukseen!

Tushitassa vallitsevasta täydellisestä kommunikaatiokiellosta sai poiketa kerran päivässä tunnin mittaisessa keskusteluryhmätuokiossa. Keskustelutuokiot olivat varsin mielenkiintoisia, sillä ryhmäläiseni olivat aika omalaatuista porukkaa, jotka uskoivat jokaisen muurahaisen joskus olleen oma äiti. Kun ihmettelin ääneen jälleensyntymän ja karman logiikkaa vedoten maailman jatkuvasti kasvavaan väkilukuun ja eläinten kykyyn toimia oikein tai väärin, puita halailevat hipit lyttäsivät kapeakatseisen länsimaalaisen maailmankatsomukseni maan alle. 'Screw you hippies, I'm going home!!!'

Kurssin alussa meitä kehotettiin olemaan tappamatta ei pelkästään toisiamme, vaan pienintäkään hyttystä. Käytännössä tämä tarkoitti mm. sitä, että kävelimme varovasti, ettemme vain tallaa minkään eläväisen päälle. Asunnoissa kuokkivat mahdolliset etanat, yöperhoset, hämähäkit ja muut piti niitä vahingoittamatta poistaa tai vaihtoehtoisesti antaa olla. Tunnustan nyt syntini, yhtenä aamuna joogamatolleni lensi iso ruma ötökkä, ja yritin varovasti huitaista sen pois... Mutta ötsikkä meni ja heitti veivinsä. Paniikissa vilkuilin ympärilleni, ei kai kukaan nähnyt? Pistäisivät vielä polttohautaamaan.

Iltapäivällä jatkuivat luennot, joiden jälkeen seurasi pari meditointisessiota lisää.  Joskus meditointi oli ohjattua, jolloin keskityttiin ajattelemaan jotakin aihetta. Yhtenä päivänä aiheena oli kuolema ja kärsimys. Ensin kävimme mielessämme läpi oman kuolemamme (varsin mieltä ylentävää). Buddhalaisuuden mukaan kuolemaa tulee ajatella, jotta ymmärtää elää merkityksellisesti.  Toisessa meditaatiosessiossa munkki kävi läpi kärsimyksen syitä, ja puhui vanhenemisesta. '26 vuoden iässä keho alkaa rapistua...' Joku repesi. Nauru tarttui ja kohta itse kukin hekotti. Tiibetiläismunkkiparka meni aivan hämilleen, ja yritti jatkaa: '... Ja kuolema'. Koko salin 90 meditoijaa räjähti huutonauruun. 'Kolmas kärsimyksen syy...' Munkki ei tiennyt mitä tehdä, gompassa (meditointisalissa) ei varmaan joka päivä räkätetä kuolemalle. Pakko kuitenkin tähän mainita, että moni ohjatuista meditaatioista olivat aika voimakkaita kokemuksia, kuten esimerkiksi silloin, kun samaistuimme meditaatiossa jonkun läheisen kärsimykseen tai pahaan oloon.

Yhtenä päivänä tauolla hiivin keittiöön hakemaan teetä. Hipinnäköinen tyttö kuiskasi: 'Special tea... Relax!' ja iski teepussin mukiini. Tee tuoksahti hieman erikoiselle. Palasin takaisin gompaan, ja yhtäkkiä harmaahapsen turinat kaikkien olentojen yhteydestä ja kaiken olevaisen riippumattomasta tyhjyydestä kuulostivat täydellisen järkeviltä!

Rauhallinen mieli vaatii ilmeisesti vielä harjoitusta, sillä vielä viimeisenä aamuna gongipojan kumauttaessa meditoimaan oli lähellä etten mennyt ja kumauttanut poikaa gongilla päähän. Illalla keräännyimme pihalla olevan stupan ympärille. Kaikki sytyttivät vuoron perään kolme kynttilää stupan päälle. Ensimmäinen kynttilä oli omistettu kaikille Tushitassa. Toinen kynttilä oli omistettu jollekin läheiselle, jolla on vaikeuksia elämässä. Kolmas kynttilä oli omistettu kaikille olevaisille.

Oli henkisesti rankempaa kuin kuvittelin pitää seuraa omalle päälleen kahdeksan päivää. Suosittelen! Halvempaa ja toimivampaa kuin yksikään terapia. Olisi mahtavaa, jos voisin jatkaa meditaatiota tulevaisuudessa, mutta voi olla aika hiljaista, kun olen tottunut hieman erilaiseen pään nollaukseen. Lukuisat kurssilla olevat, joiden kanssa juttelin, olivat vakaasti sitä mieltä, että meditoimalla he ovat pelastaneet elämänsä, ja ratkaisseet ongelmansa. Kolmekymppinen lontoolaisnainen avautui kiertäneensä vuosia eri ashrameja ja käyttäneensä kymmeniä tuhansia puntia terapiaan, ja näkevänsä nyt kaiken täydellisen selkeästi, kaikki masennuksensa syyt yhdellä kirjan aukeamalla.

Mitä siellä sitten opetettiin? No jotain sellaista, että avain onnelliseen elämään on samaistuminen toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan, ja sen myötä hyvän, rakastavan, toisille ihmisille omistetun elämän eläminen. Onnellisuus lähtee oman mielen sisältä, eikä ole saavutettavissa minkään muun (toisen ihmisen, materian, uskon, elämäntilanteen tai muun pinnallisen aistimaailman) kautta. Ongelmat kaikissa ihmissuhteissa johtuvat vain ja ainoastaan neuroottisen, itsekeskeisen mielemme heijastaessa negatiivisuutta toisiin kohteisiin. Kun tuntee oman mielensä ja sen toiminnan (mieli buddhalaisuudessa on eri asia kuin miten me sen ehkä ymmärtäisimme), pystyy näkemään omat negatiiviset tunteet objektiivisesti. En kääntynyt buddhalaiseksi, mutta näen asiat kieltämättä uudella tavalla.

'The very purpose of life is to be happy. From the very core of our being, we desire contentment. In my own limited experience I have found that the more we care of the happiness of others, the greater is our own sense of well-being. Cultivating a close, warmhearted feeling for others automatically puts the mind at ease. It helps remove whatever fears or insecurities we may have and gives us the strength to cope with any obstacle we encounter. It is the principal source of success in life. Since we are not solely material creatures, it is a mistake to place all our hopes for happiness on external development alone. The key is to develop inner peace.' His Holiness the 14th Dalai Lama

Ne olivat tämän blogin ensimmäiset ja viimeiset filosofiset pohdinnat, seuraavassa postauksessa paluu paheelliseen elämään McLeod Ganjissa!


Osa kuvista osoitteesta: http://www.tushita.info