Joogamestoilla Rishikeshissä

Haridwarista tähtäsimme bussilla tunnin matkan päässä sijaitsevaan maailman joogapääkaupunkiin Rishikeshiin. Bussiasemalla ei ollut yhtään kylttiä englanniksi. Kysyimme  seitsemältä ihmiseltä, mikä bussi menee Rishikeshiin, ja kaikki osoittivat eri suuntiin. Jokainen bussikuski osoitti vuorostaan eri suuntaan. Viimein tuurilla löysimme oikean bussin. Bussissakaan ei auttanut kuin sulkea silmät ja rukoilla mielessä anteeksiantoa, kun olimme jumissa vastaantulevien kaistalla, ja iso rekka painoi suoraa kohti tuhatta ja sataa. Bussi väisti 10cm päästä, sivupeili vaan posahti tuhannen paskaksi. Kuskilla ei ilmekään värähtänyt, kirosi vain rikkoutunutta peiliään.

Rishikesh on ollut reppumatkaajien suosiossa aina siitä lähtien, kun The Beatles chillasi paikallisessa ashramissa ja kirjoitti yhden albumeistaan. Bhangin pössyttely Intiassa varmaan selittää biisit kuten 'I Am The Walrus' ja 'Lucy In The Sky With Diamonds'.

Rishikeshissä voi kokeilla kaikkea koskenlaskusta naurujoogaan. Me otimme kuitenkin chillisti. Löysimme vaivatta elinkelpoisen majapaikan, jossa ei ollut juurikaan vettä, mutta jossa oli monta joogasessiota päivittäin, joilla pääsimme notkistamaan jäykistyneitä jäseniämme.

Rishikeshissä on paljon länsimaalaisia ihmisiä ja hippejä, mutta täälläkään pällistelyä ja valokuvausta ei pääse pakoon. Kun valkoisen ihon tuoma julkisuus joskus häiritsee, muistutan itseäni, että pällistely on molemminpuolista.

Yhtenä aamuna lähdimme reippailemaan kohti vesiputouksia, jonne Lonely Planetin eli lounarin, jokaisen Intian matkaajan raamatun, mukaan oli kolmen kilsan matka. Tähän kevyeen aamukävelyyn meni loppupeleissä viisi tuntia. Löysimme viimein vaatimattoman puron. Rohan oli vakuuttunut, että huipulla näkisimme koko putouksen kaikessa komeudessaan, joten tarvoimme vesihukassa ylöspäin pitkin polkua, jota reunusti jättiäistarantellat. Huipulla oli rakennustyömaa, eikä pisaraakaan vettä.

Gangesin vesi muuten täällä yläjuoksulla ei näytä ollenkaan niin pahalta!

Kolmen yön jälkeen Rishikeshissä oli aika jatkaa matkaa kohti Varanasia. Toinen kuumottava bussikyyti ei napannut, joten otimme taksin Haridwariin. Haridwarin juna-aseman lattia oli myöhään illalla täynnä peittoon kääriytyneitä, sanomalehtien päällä koisivia ihmisiä. Intialaiset ovat niin tottuneita yksityisyyden puutteeseen ja niin kuuroutuneita äänitorvien huudatuksen seurauksena, että pystyvät nukkumaan missä vain. Junaraiteilla näkyi paljaita pakaroita ja muita intiimiosia, kun ihmiset käyvät helpotushuoneessa. Intiassa ei paljon arastella vetää housuja kinttuihin, vaikka täysi juna lipuu vieressä.

Asemalla seurasin mielenkiinnolla miestä, joka opetti pikkupojalleen, kuinka roskat kuuluu heittää junaraiteille. Intiassa on turha yrittää etsiä roskista. Junassa kiipesin yläpetiin, ja olin juuri vaipumassa horrokseen, kun silmäkulmasta näin torakan ja kaikkien sen ystävien vilistävän vieressä. Tuli kiire alas. Rohan väitti hankkiutuneensa eroon torakoista, mutta uni ei silti tahtonut tulla silmään. Aamulla oli edessä vaununvaihto alempaan luokkaan. Vaunussa, jossa oli paikat 8 ihmiselle, oli 16 ihmistä. Hihittelin lihavalle lyylille, joka yritti kammeta yläpetiin. Intiassa läski on kaunista, ja lihavat leidit esittelevät ylpeinä makkaroitaan vatsan paljastavissa sareissaan.

Saapuessa Varanasin asemalle junaan tunkeutui savun haju, jonka tietysti päättelin tulevan palavista ruumiista... Seuraavassa postauksessa siis VARANASI!