Nullarborin yli

'Any man who would travel this country for pleasure would go to hell for a pastime', kirjoitti joku tyyppi Nullarborin autiomaasta 1890-luvulla. Vaikka nykypäivänä, päällystetyllä tiellä mukavasti kruisaillessa Nullarborin ylitys ei ole yhtä hullun hommaa kuin ennen vanhaan, on reissu edelleen yksi Australian eeppisimmistä road tripeistä.

Tietoisku: Nullarbor venyy South Australiasta Western Australiaan noin 1100 kilometrin verran.  Kyseessä on myös maailman suurin kalkkikivimöhkäle peittäen jopa 200 000 neliökilsaa.

Reissuun lähdettiin hyvin varustautuneina. Arvioimme, että 10 litran viinitonkan (joka maksoi muuten vain vaivaiset 17 euroa) voimalla selviämme kolme päivää, jonka kuluessa tämä valtava, suureksi osaksi puuton tasanko oli tarkoitus taittaa.

Edessä oli siis harvinaisen pitkä ja suora tie. Nullarborhan tulee latinankielisistä sanoista nullus ja arbor, eli ei puita. Puskaa, pölyä, hiekkaa senkin edestä. Ja entäs kärpäsiä? Noita surisevia paholaisia tunki jokaiseen ruumiinaukkoon, mutta erityisen mieltyneitä ne olivat silmiin.

Bensan hinta sai Rohanin niskavillat pystyyn, vaikka ei oltu täälläkään vielä lähelläkään Suomen hintoja...

Päivisin tukehduimme kuumuuteen, kun taas auringon laskettua sai kaivaa villatakkia kylmän tuulen päästessä puhaltamaan esteettä mereltä.

Autiolla tiellä tuli vastaan lähinnä kuolleita kenguruita, mutta myös jokunen elävä emu.

Nullarbor ei osoittautunut niin yksitoikkoisen tylsäksi, mitä odotimme. Rannikolla Nullarborin  vertikaaliset kalliot putoavat näyttävästi mereen. Talvisin tämä on oiva mesta bongata valaita. Yhtenä aamuna aamulenkillä viuhtoessani menemään törmäsiin jättimäisiin hiekkadyyneihin, jotka päättyivät mereen.

Ylittäessämme osavaltioiden rajaa Western Australiaan meiltä takavarikoitiin kaikki vihannekset ja hedelmät ja vielä säilytyslaatikotkin hedelmäkärpäsien leviämisen pelossa. Oli helpotus päästä takaisin sivistyksen pariin, vaikka punaista hiekkaa löytyi autosta vielä viikkojen päästä.

Osavaltioiden rajalla

Se siitä taipaleesta! Ajoihan sen kerran, sitä en tiedä ajaisinko toiste!

Coming up: Viimeiset Nullarborin hiekat pestään Esperancen paratiisirantojen kirkkaissa vesissä!

Viinihifistelyä Barossa Valleyssä

Melbournessa jengillä on syystä tai toisesta tapana mollata Adelaidea, mutta se on kyllä todellisuudessa oikein nasta kaupunki. Jännitystä ei tällä kertaa (onneksi) riittänyt yhtä paljon kuin viime kerralla pari vuotta sitten. Saavuttuamme Adelaideen ajoimme suoraan rantsuun ihailemaan auringonlaskua, ja seuraavan päivän viininmaistelukierrokseen valmistauduttiin maistelemalla hieman viiniä.

Aamu valkeni kunnon monsuunisateessa, ja meinasimme kaiken lisäksi myöhästyä aamuruuhkassa Groovy Grape Getaways -bussista. Pääsimme kyytiin, kuski käänsi popit kaakkoon ja kurvasi minibussin kohti Barossa Valleyta. Läheisen Clare Valleyn viinikellarithan tuli koluttua jo pari vuotta sitten. 

Matkalla pysähdyimme aamupalalle maailman suurimmalle keinuhevoselle (australialaisilla näyttää olevan jokin perversio rakentaa maailman isoimpia milloin mitäkin). Sen jälkeen kuski pysäytti auton vielä Whispering Wall -padon luona, jolla on ilmeisesti jotakin historiallista merkitystä. Tässä vaiheessa meistä kärsimättömimmät ja janoisimmat alkoivat kuitenkin jo kaipaamaan kielenkostuketta ja utelemaan, olikohan reissun tarkoitus kenties maistella viinejä...

Ensimmäisenä pysähdyimme siis Jacob's Creekissä, joka on varmaan monille tuttu myös siellä koti-Suomessa. Tietoisku: Kyseisiä viinejä muuten juodaan yli kaksi miljoonaa lasia päivässä ympäri maailmaa. Jacob's Creek ei enää ole joki, vaan kuivunut aikapäiviä sitten. 

Siellä nämä tonkkaviiniin eli gooniin tottuneet varsinaiset viiniasiantuntijat pyörittelivät, haistelivat, maistelivat ja kurlasivat oikeaoppisesti hienostellen eri viinejä. Kulmikas? Pöyhkeä? Nahkainen? Viinihän on aina joko hyvää tai juotavaa. Ja mitään muuta itse en niissä maista kuin rypäleet, ja joskus tynnyrin. Ja se, joka toisin väittää, teeskentelee. Kertoisivat jotain oikeasti hyödyllisiä tietoja, kuten minkälaisen hiprakan taikka darran mistäkin viinistä saa. Vaikka Barossa Valleyn kuuluisat shirazit toki meillekin maistuivat, hinta-laatusuhteelta ei ole goonin voittanutta!

Jollekin muullekin maistuu pussiviini, näyttää ihan meidän takapihalta! Respect.

Richmond Grove -tilalla, joka muuten todellisuudessa valmistaa kaikki Jacob's Creekin punkut, pääsimme myös seuraamaan valmistusprosessia.

Siinä se jumalten nektari vaahtoaa...

Viimeisenä mutta ei varmasti vähäisimpänä vierailimme Steppensfield -tilalla, jossa pääsimme maistamaan vintage-portviinejä. Sata vuotta vanhaa portviiniä, joka olisi maksanut vain pari tonnia pullo, saimme vain haistaa. Maistamisoikeuden sai ostaa 35 dollarilla, mutta tässä vaiheessa  iltapäivää päättelimme, että makunystyrät eivät olisi parhaimmillaan arvostamaan kyseistä viiniä (lisättäköön, että samalla hinnalla saa  yli kymmenen litraa goonia). Pienessä nousussa oleva brittiläisjamppa sen sijaan teki sijoituksen, ja kulautti kerralla kurkusta alas viinin, joka oli odottanut tynnyrissä sata vuotta sitä hetkeä.

Illalla maisteltiin mukaan lähtenyttä tokay-pulloa ja thaikkumättöä. Sen verran oli viiniä tullut maisteltua päivän mittaan, että auto jäi halliin, ja nukuimme parkkihallissa. 

Ennen lähtöä Adelaidesta apteekissa tapahtui kunnon random-kohtaaminen, kun törmäsimme vanhoihin tuttavuuksiin vuoden 2009 Vietnamin reissulta. Maailma ON pieni.

- En Vino Veritas.

Let's Go Get Lost!

Eeppinen 25 000 kilometrin Australian ympärimatka starttasi härdellin ja kiireen saattelemana. Ruokavarastot täydennettiin vanhassa Ballaratin kultakaivoskaupungissa. Ekan päivän saldoksi saatiin lopulta 600 km, ja päädyimme Victorian ja South Australian rajalle Little Desert -kansallispuistoon. Autosta näimme yhden uskomattomimmista auringonlaskuista ikinä. Taivas vaihtoi väriä tulipunaisesta pinkkiin, ja auringon laskettua näytti kuin horisontti olisi ollut liekeissä. Kamera oli tietysti ulottumattomissa.

Little Desert ei osoittautunut nimensä mukaiseksi aavikoksi. Opossumeja, noita maailman suloisimpia  tuholaisia, vilisti siellä täällä. Miljoonat pienet höttiäiset häiritsivät ruoanlaittoa, ja vetäydyimme nopeasti sisätiloihin. Lämpötila ei laskenut koko yönä kolmestakympistä, ja autossa oli lievästi sanottuna hikiset oltavat. Avasimme epätoivoisina ovet, mikä ei pudottanut lämpötilaa, mutta toi ötökät kylään. Meikäläinen säikkyi jokaista aavikon eläinten ääntä, vaikka ei täällä mitään kengurua suurempaa taida liikkua. Aamulla törmättiin goannaan:

Reissu sai siis painajaismaisen startin. Ensimmäisestä yöstä rakkaassa vanhassa pakussa oli nostalgia kaukana. Tästä ei lannistuta! Epäilemättä huippureissu muodostumassa joka tapauksessa, jos vuoden 2010 reissua on uskominen... Siispä pikku teaserina, video vuoden 2010 road tripistä Sydney - Cape Tribulation - Red Centre - Melbourne. (Video on kahdessa osassa, koska Blogger ei suostunut lataamaan koko videota.)

Part 1:

Part 2:

Coming up: Adelaide ja viininmaistelua Barossa Valleyssa!


Not all those who wander are lost. - J.R. Tolkien

Meidän koti

Notkuimme Mellussa suunnitellun parin viikon sijaan kokonaisen kuukauden. Siivosimme ja käytimme tulevan asuntomme ja kulkupelimme, rakkaan Pakumme huollossa. Ihmettelimme, kun ilmastointi haisi pahalle. Arvoitus ratkesi, kun Rohan löysi autosta koripallonkokoisen hiirenpesän. Ja siinäkö sitä pitäisi bunkata seuraavat 5 kuukautta?!?! Hiiristä päästiin eroon, ja täten, saanko esitellä, meidän koti, 'The Van' eli näin suomalaisittain 'Paku':

Halusin maalata siihen kukkia ja sateenkaaria uskottavuuden lisäämiseksi, mutta mies ei antanut lupaa. Toisaalta, tätä kukaan ei arvaa reppureissaajien campervaniksi. Täällä Ausseissa kun on sellaisia hassuja lakeja, että omassa autossaan nukkumisesta saa herkästi sakot. 

Tv-huone

Makuuhuone

Keittiö

Kylpyhuone

Takapihana koko Australia! Nyt kun välttämättömistä esittelyistä on päästy, voidaan pikkuhiljaa mennä asiaan ja aloittaa eeppinen 25 000 kilometrin Australian ympärimatka! Lisäjännitystähän hommaan tuo se, että tällä kertaa, Learner's Permit hanskassa, myös tämän tytön on tarkoitus hypätä rattiin. NO PANIC, siellä Suomessa tuskin on tarvetta pysyä poissa teiltä!

Coming up: Tien päällä day 1!

Back in the Land Down Under

Saavuimme Melbourneen keskiyöllä kahdeksan tunnin lennon jälkeen. Kerrankin maahantuloprosessi oli kivuton, vaikka laitettiin meidät sentään huumekoirien haisteltaviksi. Taivaalla loisti tuttu Southern Cross -tähtikuvio, kun ajelimme tyhjillä moottoriteillä kohti Melbournen esikaupunkialueita. Tuntui kuin ei oltaisi juuri poissa oltukaan (täällä siis venähti pitkälti vuodet 2009-10).

Nukuksimme siis Rohanin perheen nurkissa, ja aika meni sukuloidessa. Rohan on puoliksi italialainen, joten sitä sukua myös riittää. Poskia on saanut pussailla sen verran, että juro suomalainenkin oppii tavoille. 

Australia Day picnic

Kengät jalassa sisällä talossa tepastelu tuntui väärältä. Outoa oli myös juoda pitkästä aikaa hanavettä. Öisin opossumit möykkäsivät talon katolla. Vaikka ulkona on helle, sisällä palelee. Kylmien talojen lisäksi liikenneruuhkia ja pitkiä välimatkoja ei ollut ikävä. Koko ajan meitä hellittiin Melbournessa +35 asteen helteillä, mutta saimme kokea myös Melbournen kuuluisat neljä vuodenaikaa yhdessä päivässä.

Muutamia päiviä vietimme Gippslandin maaseudulla, jossa Rohanin äidillä on maatila. Kaukana kaupunkien valoista näkyi taas se uskomaton tähtitaivas, mitä Suomessa tuli ikävä. Täällä Gippslandin alueella asuu muuten jättiläismatoja, jotka voivat kasvaa yli 3 metrin pituisiksi...

Night Market

Mitä odotin eniten paluulta? Food, glorious food! Ahh, Melbournen ravintola- ja kahvilakulttuuri. Mellussa oli selkeästi massakausi. Sushijunia, halpoja sushirullia, Victoria Streetin vietnamilaista, Chinatownin kinkkiä, Lygon Streetin italialaista. Raflavinkkinä pakko hehkuttaa trendikuppila ChiChi:tä, jossa meille tarjoiltiin seitsemän kielen mennessään vievää vietnamilais-thaikkuruokalajia. Parina keskiviikkoiltana kävimme Night Marketilla juomassa sangriaa, maistelemassa herkkuja ympäri maailmaa ja kuuntelemassa livemusiikkia.

Kävimme myös tsekkaamassa Roxetten konsertin Rod Laver Arenalla. Mahtia!

Kaupassa tuoreiden vihanneksien paljous sokaisee. Ausseissa ei eineksiä syödä. Ja joka kerta etsin tietysti turhaan hedelmävaakaa. Grillausta (sekä ihon että ruoan) ja piknikkejä, niistä on Mellun kesä tehty! Vastapainoksi rehkittiin salilla. Kaiken tämän keskellä unohdimme organisoida alkavaa reissua, kevyttä 25 000 kilometrin road trippiä Australian ympäri. Jatketaan siitä ensi kerralla!

Viimeiset arrackit Sri Lankassa

Ennen paluuta Hikkaduwan surffimestoille hyppäsimme Kandula -elefantin selkään Sigiriyassa. Olipahan muuten hyvin koulutettu elefantti, teki temppuja eikä edes paskonut kuin häntää vetämällä.

Kuski ja opas, Anura ja Chami, joiden kanssa siis olimme ystävystyneet lukuisten arracktäyteisten iltamien merkeissä, kutsuivat meidät luokseen takaisin Hikkaduwaan viettämään viimeiset päivät Sri Lankassa. Majoituimme Anuran veljen omistamaan omakotitaloon. 

Johtui se sitten kielimuurista tai kulttuurieroista, mutta meistä oli kummaa, että meitä ei koskaan edes kunnolla esitelty Anuran perheelle. Sen sijaan meille kannettiin srilankalainen juhla-ateria kolme kertaa päivässä. Kysyimme, voisimmeko kenties ostaa jonkin lahjan tästä hyvästä, mutta sekin kiellettiin. Ostimme kuitenkin vaivihkaa muksuille namusia.

Viimeisinä päivinä Hikkaduwalla Rohan yritti vaihteeksi paiskia duunia läppärillään, sillä aikaa kun meikäläinen snorklasi jättiläismerikilpikonnien kanssa, jotka vierailevat Hikkaduwan rannoilla (R oli tästä hieman katkera). Ei tarvitse varmaan erikseen hehkuttaa, että oli  ikimuistoinen kokemus! 

Hikkiksen yössä törmäsin myös vanhoihin tuttuihin muutaman vuoden takaiselta Thaikkulan reissulta. Small world. Hikkiksestä on tullut Helille toinen koti tämän hurmattua itselleen miehen srilankalaisesta surffarista. 

Suunnitteletko Sri Lankan kierrosta?  Hieman viinaanmenevä, mutta rennolla asenteella varustettu ammattitaitoinen kuski- ja opaskombinaatio kustomoituihin Sri Lankan kierroksiin löytyy täältä: anurawasantha@yahoo.com tai chaminda.weerasundara@yahoo.com, pojat löytyvät myös feissarista! Tässä vielä meidän heittämä lenkki:

Mitä jäi mieleen Sri Lankasta? Rannikkoa reunustavat autiot palmurannat, teepuskien peittämät vuoristot, not to mention srilankalaisten tanssimuuvsien treenaus arrackin kostuttamina iltoina uusien paikallisten ystävien kera. Adam's Peakin valloitusta emme unohda ihan heti, kuten myöskään kohtaamisia norsujen ja kilpikonnien kanssa!

Istuti & ayubowan, Sri Lanka over & out! Next destination: Langkawi, Malaysia!

Sigiriya - Lion's Rock

Olimme olleet tien päällä Sri Lankassa kymmenen päivää, kun saavuimme reissun viimeiselle etapille. Sigiriyan suuri magmamöhkäle on yksi Sri Lankan maailmanperintökohteista ja samalla yksi maan suosituimmista turistivetonauloista. Muinaisina aikoina möhkäle toimi suurena palatsina ja linnoituksena, jonka rauniot ovat vielä näkyvissä.

Adam's Peakin kiipeämisen jälkeen n. 370 metriä korkea Sigiriya tuntui pikku nyppylältä. 

Sigiriya (Lion's Rock) on saanut nimensä leijonapatsasportista, josta todisteena on enää tassut.

Möhkäleen seiniä koristavat muinaiset seinämaalaukset.

Huipulta avautui 360 astetta huikeita maisemia. 

Palatsista on jäljellä mm. muinaisia uima-altaita möhkäleen huipulla.

Sri Lankan kierros läheni loppuaan, ja pojat kutsuivat meidät mukanaan takaisin Hikkaduwaan. Me tietysti tartuimme tarjoukseen! 

To Be Continued...

Kandy & elefanttien orpokoti

Pitkän hiljaisuuden kunniaksi maratonpostaus!

Adam's Peakin valloituksen jälkeen uni olisi maistunut, mutta oppaalla oli muuta mielessä. Suihkun ja srilankalaisen aamiaisen jälkeen matka jatkui kohti Sri Lankan vanhaa pääkaupunkia Kandya. Kun vihdoin lähes 5 tunnin tuskallisen kiemurtelevan ja pomppuisen automatkan jälkeen saavuimme hotelliin, kummallakaan ei ollut pienintäkään kiinnostusta minkään näköiseen toimintaan enää samana päivänä. Söimme ison curry-illallisen partsilla, josta näkyi koko Kandy, ja painuimme pehkuihin. 

Aamulla hyvin levänneinä, jalat hajalla lähdimme ajamaan kohti Pinnawelan elefanttien orpokotia, jossa majailee lähes 90 norsua. Varmasti yksi parhaimpia mestoja maailmassa tavata ronsuja, vaikka samalla myös yksi Sri Lankan pahimmista turistirysistä. 

Elefanttien päiväohjelma: Ruokinta. Aamu-uinti. Ruokinta. Iltapäiväuinti. Ruokinta. Iltauinti. Norsut suut ammollaan odottavat, että turistit heittävät banaania kurkkuun.Tough life...

Pikkufanteille tuttipulloa.

Ruokinnan jälkeen läheiselle joelle johtava tie tyhjennetään ihmisistä. Rymistävä norsulauma valtaa kylän, kun ne ohjataan pulikoimaan pariksi tunniksi. Kaupustelijat yrittävät myydä turisteille maailman kalleimpia banaaneita norsunruoaksi: 'Hellooo madam! Elephant feed the banana!' (?).

Voisin kyllä adoptoida tollasen pikkuelefantin...

Illalla menimme katsomaan srilankalaisia kansantansseja. Varsin akrobaattista meininkiä. Hommaan kuului mm. myös tulen nieleminen ja kirjaimellisesti tulisilla hiilillä kävely.

Esityksen jälkeen opas vei meidät suosittuun buddhalaisten pyhiinvaelluskohteeseen, kuuluisaan  hammastemppeliin, jossa säilytetään Buddhan hammasta. Hammas on (uskomuksen mukaan) salakuljetettu joskus aikojen alussa Gautama Buddhan kuoleman jälkeen Intiasta.

Tämä hammastouhu on Kandyssa karannut 'hieman' hanskasta. Temppelissä jengi jonottaa hurjassa tungoksessa tuntikausia saadakseen kuvan hampaan säilytysrasiasta. Hammasta säilytetään hopea- ja kultaoven takana, jotka avataan yleisölle vain hetkeksi kerran tunnissa. Olisihan sen 10 dollaria voinut muuhunkin käyttää (helvetti, se on vaan yksi hammas!), mutta tulipahan käytyä...

Ja matka jatkuu, pysykää linjoilla!