Diwali - Festival of Lights

Tokana päivänä Amritsarissa juhlittiin Diwali -festivaalia. Intiassahan on jatkuvasti festarit menossa, mutta Diwali on yksi isoimmista. Diwali on valon juhla, ja jengi koristelee kaiken asunnoista lehmiin värikkäillä jouluvaloilla ja muilla tilpehööreillä. Diwali merkitsee myös uuden vuoden alkamista monille hinduista. Pommit paukkuivat aamusta iltaan, ja perinteisesti Kultaisen Temppelin yllä nähdään upeat ilotulitukset. Hotellin johtaja kuitenkin kertoi meille, että tänä vuonna niitä ei nähdä, sillä ilotulitustehdas oli räjähtänyt. Olimme päässeet Intian reissullamme siihen pisteeseen, että tämän kaltaiset uutiset eivät enää hetkauttaneet.

Vietimme päivän hotellissa palmujen katveessa harvinaislaatuisen, kohtuullisella nopeudella toimivan netin merkeissä. Rohan lähti hakemaan meille pari bisseä seuraksi. Mennessään Rohan näki meidän rinkkojemme nousevan turistiryhmän mukana taksiin. Henkilökunta pahoitteli kämmiä.

Illalla lähdimme etsimään ruokaa, mutta kaikki oli kiinni. Nälkä pakotti katukeittiöön, jonka hygienia vaikutti vähintäänkin arveluttavalta. Omistaja ei antanut ottaa valokuvaa keittiöstä, kumma homma. Take away tarkoitti currymöhnien iskemistä muovipusseihin. Päästiin ekaa kertaa kokeilemaan sormilla syömistä, aika sotkuista hommaa. Yöllä Rohan ravasi vessassa, ja minä kiitin luojaani, etten koskenut kanaan, joka oli roikkunut puljun katosta varmaan koko edellisen viikon.

Viimeisenä päivänä Amritsarissa suuntasimme taas Kultaiselle Temppelille. Astuessamme hotellista ulos pyöräriksat huusivat kilpailevia tarjouksiaan. Vanhan papparaisen viedessä meitä väärään suuntaan tuumittiin, että taas meitä kusetetaan. Ukko kuitenkin pyyteli kovasti anteeksi erehdystään, eikä huolinut kyydistä rupiaakaan. Intiassa omaksuu väkisin sellaisen asenteen, että kaikilla on oma lehmä ojassa ja kaikki puhuvat pelkkää paskaa. Harmillinen homma silloin, kun oikeasti tapaa ystävällisiä ja rehellisiä ihmisiä (sitäkin sattuu).

Temppeliin mennessä pää pitää peittää ja jalat pestä. Intialaisilla on nimittäin myös jalkafetissi. Isoilla screeneillä ohjeistetaan, kuinka kunnon sikhin kuuluu pestä Gurun jalkoja ja juoda pesuvesi. Suhteellisen perverssiä. Intialaiset pesevät intohimoisesti itseään temppelin pyhässä vedessä (naiset tietysti vaatteet päällä, jos ollenkaan).

Illalla sijoitimme yhteen Amritsarin hienoimmista ravintoloista, liinat pöydillä, ja eikä edes ruokaa seinillä. Neljä ruokalajia ja 0,65 litran kolpakot yhteensä vajaa 20 euroa. Normaalisti maksetaan samasta setistä ehkä 6-8 euroa. Note to self: Ei neljän ruokalajin illallista Intiassa, kun on pakki sekaisin, ja olet hyppäämässä 13 tunnin junaan alemmassa luokassa.

PS. Postauskatko tulossa, meinasin maata seuraavat 12 päivää Andamaaneilla palmun alla, riippumatossa, kookospähkinäjuoma kädessä, ja huhujen mukaan saarilta ei juuri toivottoman hidasta nettiyhteyttä parempaa löydy. Palaan rentoutuneena astialle 19.11, ellei viihdytä liian hyvin!

'Me olemme niitä lottovoittajia, joille melkein kaikki on mahdollista ja tiet auki taivaita myöten. Olisi synti jättää se mahdollisuus käyttämättä, niin kauan kuin planeettamme on vielä olemassa.' Riku & Tunna/ Madventures - Seikkailijan Atlas

Kultainen Temppeli Amritsarissa

Pathankotin juna-asemalla ei länkkäreitä näkynyt. Vihreätukkainen, pitkäpartainen kerjäläinen oranssissa kaavussa tuli vaahtoamaan Rohanille ilmeisesti jotain tärkeää. Matkustimme taas pykälää alemmassa luokassa. Lippuja ei ikinä kysynyt kukaan, ja vaunussa oli ainakin kaksi kertaa niin paljon porukkaa kuin piti. Siinä sitä oltiin kuin sillit suolassa, isot miehetkin sulassa sovussa sylikkäin. Junan saavuttua Amritsariin Rohanin toinen kenkä oli hukassa. Koko vaunu taskulamppujen kanssa hädissään metsästi sandaalia, jota ei löytynyt. Tarjoutuipa joku antamaan omat kenkänsä Rohanille. Hyppäsimme pois junasta, ja hetken päästä muutama ukkeli juoksi perään, tossu löytyi sittenkin, ja kaikki innoissaan paiskasivat Rohanin kättä. 

Kukkakauppias Amritsarissa.

Amritsar on sikhien eli erinäköisten tötteröpäiden kaupunki. Erikoista jengiä, kantavat aina mukanansa miekkaa, ja kaikilla on sama sukunimi Singh. Kaikilla intialaisilla on hius- ja muu karvafetissi (muhkeat viikset ovat suuri ylpeydenaihe), mutta sikheillä homma on kyllä lähtenyt lapasista. He eivät ikinä elämänsä aikana leikkaa tukkaansa, vaan käärivät sen turbaaniin, ja tekevät hassuja kampauksia pitkille parroilleen. Oma suosikkini oli ehkä kaksi lettiä, jotka oli isketty korvien taakse.

Luojan kiitos meillä oli rauhallinen hotelli, sillä katujen turvalliset desibelirajat reilusti ylittävä mekkala alkoi pikkuhiljaa pistää niin sanotusti ponnarin tiukalle. Olen kiintynyt tärykalvoihini, enkä enää poistunut hotellihuoneesta ilman korvatulppia. Intialaiset kun ajavat toinen käsi äänitorvella, jota huudatetaan automaattisesti sekunnin välein. Joulukuusia muistuttavien rekkojen takana lukee koristeellisin kirjaimin: 'Horn please'.

Hotelli järjesti meille taksikuskin, joka ajelutti meitä yhden illan. Kävimme Pakistanin rajalla katsomassa rajaseremonioita, jossa intialaiset ja pakistanilaiset sotilaat kilpailivat kumpi pystyy huutamaan yhtäjaksoisesti kauemmin vetämättä henkeä, sekä kumpi potkaisee korkeammalle. En tiedä, onko seremonian tarkoitus säikytellä toista osapuolta, mutta me saimme ainakin hyvät naurut. Intialainen yleisö tanssi ja huusi voitonhuutoja.

Täältä kävimme Matan labyrinttimaisessa luolatemppelissä, josta jatkoimme Kultaiseen Temppeliin, sikhien pyhimpään paikkaan, joka on myös rankattu yhdeksi upeimmista rakennuksista maailmassa. Kaiken maailman monumentit ja temppelit alkoivat pikkuhiljaa kyllästyttää, mutta tämä oli valoineen ja altaineen ehkä vaikuttavampi kuin Taj.

Sisäänpääsy temppeliin on sikhien yhdenvertaisuuden periaatteen mukaan ilmainen, kengätkin jätettiin säilöön ilmaiseksi. Harvinaista Intiassa eli rahastuksen maassa, jossa turisteja varten löytyy aina oma, joskus jopa satakertainen hintansa.

Temppelissä jaetaan ilmaista safkaa joka päivä samanaikaisesti jopa yli 80,000 ihmiselle kaikille kerjäläisistä länkkäreihin, vastalauseena Intian kastijärjestelmälle. Voi olla vähän tiskaamista!

Oltiin Amritsarissa myös Diwali-festivaalin ajan, joka on ilmeisesti vähän niin kuin näiden joulu. Mutta siitä lisää ensi kerralla!

Dalai Lama McLeod Ganjissa

Kurssin jälkeen toivuimme muutaman päivän Himalajan alla idyllisessä tiibettiläisessä travellerikeitaassa McLeod Ganjissa. McLeod Ganjia voi kuvailla intialaisella mittapuulla jopa viihtyisäksi! Vähemmän liikennettä ja tyrkytystä. Kerjäläisillä on täällä uudet temput. Nuoret tytöt jostain lainatut vauvat kainalossa itkevät: 'no money, milk for the baby', ja osoittavat sitten viereisen puljun eteen kannettua maitotonkkaa. Mehän emme moiseen halpaan mene, järjestäytynyttä bisnestä, ja useimmilla näistä mammoista on lihavammat pankkitilit kuin meikäläisellä.

Rohan teki töitä, minä join rommia. No, kävin myös reippailemassa vuoristoteillä, ja kiertelin kirjakauppoja pullollaan syvällistä elämänfilosofiaa. Kerkesin lukaista Dalai Laman 'The Art of Happiness' ja 'The Good Heart'.

Ollaan muuten syöty kun kuninkaat, ja vaatteet vaan roikkuu päällä, eikä vaan sen takia, että ne on löysät ja isot. Haluatko laihtua? Tule Intiaan! Voit syödä mitä haluat, ja delhi belly hoitaa loput!

Kuvassa mm. bhutanilaista dhatsia, pääraaka-aineina chili ja juusto, sekä tiibettiläisiä momoja. Omnomnom...

Viimeisenä päivänä itse Dalai Lama oli kotikaupungissaan, ja piti opetuksia temppelissä. Aikaisin aamulla suunnistimme temppelille, jossa oli muutama muukin morottamassa mr. Lamaa. Dalai Laman tullessa paikalle kaikki nousivat seisomaan ja rukoilemaan. Monet näistä tiibettiläisistähän siis tekivät 2 vuotta kestävän vaelluksen Himalajan yli Dalai Laman perässä. Small talk jäi aika vähäiseksi, kun ei tuo tiibetinkieli vielä niin hyvin luista. Dalai Lama jutteli ilmeisesti jotain universaalista uskonnosta eli toisiin ihmisiin samaistumisesta ja eettisestä elämästä, samaa settiä mitä käytiin läpi kurssilla. 2,5 tuntia kärvisteltyämme myrskyssä painelimme takaisin hotellille. 

Kolmen yön jälkeen McLeod Ganjissa vielä viimeiset henkäisyt raitista, tai ehkä paremminkin raikasta, vuoristoilmaa. Taksi juna-asemalle ja nokka kohti Amritsarin kaupunkia pahamaineisessa Punjabin osavaltiossa. Tushitassa kerroin intialaiselle naiselle meneväni seuraavaksi Amritsariin. Hän sanoi: 'Be very careful with your stuff there. They will cut your arm off to get your jewellery.'

May All Beings Be Happy!

Oli siis aika vihdoin kirjaimellisesti karistaa Delhin pölyt ja suunnata pohjoiseen kohti vehreämpiä laitumia ja Himalajan juurella sijaitsevaa McLeod Ganjin kylää, jossa tulisimme viettämään seuraavat kahdeksan päivää meditoiden ja opiskellen tiibetiläistä buddhalaisuutta. Matkustimme pykälää alemmassa luokassa, ja möykkääminen jatkui läpi yön. Junassa tuli yksityisyyttä ikävä ihmisten jatkuvasti pällistellessä. Rohanin avatessa läppärin ympärille kerääntyi yleisö kurkkimaan olan yli. Matkatavarat oli luonnollisesti köytetty kiinni massiivisin ketjuin ja riippulukoin, käsilaukku turvassa tyynyn alla. Olisi pitänyt jo ajat sitten tajuta, että se suurin hasardi myös Intiassa on oma laho pää. Tajusin nimittäin hävittäneeni rakkaan iPodini, ylläripylläri, ja valitettavasti tästä ei voi syyttää Intiaa.

Juna-asemalta nappasimme taksin kohti McLeod Ganjia, jonne siis Dalai Lama pakeni Tiibetistä vuonna 1959. Kolmen tunnin matka meni taas hengitystä pidätellen sydän kurkussa elämäänsä kyllästyneen kuskin kyydissä. McLeod Ganjista jatkoimme kolme kilometriä ylemmäs vuorille, jossa sijaitsee metsän keskellä Tushita Meditation Centre.  Ei ollenkaan paskemmat maisemat ylös vuorille, ja alas laaksoon. Kuski nosti älämölön, kun ei mielestään saanut tarpeeksi korvausta, vaikka hinta oli sovittu etukäteen. Jopa aina niin rauhallisen Rohanin sappi kiehahti. Koska kylttejä hiljaisuudesta oli muistuttamassa joka puolella, ja aloimme saada möykkäämistä paheksuvia katseita ympärillä liikuskelevilta punaviittaisilta munkeilta, lopulta annoimme periksi, ja kuski sai puolet siitä, mitä hän vaati. Toivottavasti hän nauttii seuraavasta elämästään ameebana.

Kurssilla oli 90 osanottajaa eri puolilta maailmaa, osa varsin hipinoloista porukkaa, ikähaitari 20-70. Kurssi käytiin täydellisessä hiljaisuudessa, ja kaikkea kontaktia toisiin kanssakärsijöihin tuli välttää. Kellot, kamerat, läppärit, soittimet, puhelimet ja muut mahdolliset häiriötekijät takavarikoitiin. Ainoastaan buddhalaisuuteen liittyvät dharmakirjat olivat sallittuja. Naiset ja miehet majoitettiin erikseen. Monsuunikausi oli juuri päättynyt, ja huoneet olivat hieman homeessa, kosteita ja kylmiä. Löyhkäävät kyykkyvessat tulivat tutuiksi, vaikka ns. huljuttelua en vielä opetellut, vaan tukeuduin länsimaalaisten iljettävän epähygieeniseen tapaan eli vessapaperiin, jota olin salakuljettanut kassillisen. Ruoka vaikutti joskus siltä, että se oli jo käynyt  jonkun mahassa, mutta eipä sinne kulinaarisia nautintoja tultu hakemaan, sitä paitsi koko viikko ruokineen maksoi vähemmän kuin yksi hotelliyö monessa muussa mestassa (salakuljetin myös suklaata).

Aamukuudelta joka päivä gongit kutsuivat ensimmäiseen meditointisessioon. Meditointisessiot kestivät 45 minuuttia, mutta tuntuivat ikuisuudelta. Meikäläisen ensimmäiset meditoinnit eivät olleet kovin hedelmällisiä. Kun yrittämällä yrittää olla liikkumatta ja ajattelematta mitään, se osoittautuu varsin vaikeaksi. 'Keskity hengitykseen, keskity hengitykseen... Voi helvetti, että tulee pitkä viikko... KURISTAN Rohanin kun puhui miut ympäri tähän.... Keskity hengitykseen... Toivottavasti maha ei murise... Pakko nielaista... Tuntuu, että koko sali kuuli... Keskity hengitykseen... Onko tuon munkin pakko lipittää sitä teetänsä niin kovaäänisesti?? Koita tässä nyt keskittyä!! ...Jalkaan koskee.... Miltähän tuntuisi syntyä apinaksi? ....Selkään koskee... Keskity sieraimiin, keskity sieraimiin... Korvaa kutittaa... ARGH haluun raapia!!... Keskity, kutitus on vaan mielessä... I'm on the right track baby I was born this way... KESKITY!!! ....Tekee mieli avata silmät...  ....Hitto, että intialainen rommi virtaa, kun tämä on ohi... Ainiin ne sieraimet...' 

Aamupalan jälkeen jäi yleensä vajaa tunti vapaa-aikaa, ja kiipesin useimmiten katolle treenaamaan. Aurinkotervehdyksiä auringon noustessa vuorien takaa upeiden maisemien avautuessa alapuolella... Toimi mielen rauhoittamisen keinona meikäläisen kohdalla huomattavasti paremmin kuin yksikään meditointisessio!

Tushita on varsinainen apinoiden planeetta. Alueella vaanivat kymmenet jos ei sadat apinat vaanivat nälkäisen totuuden etsijän vähäisiä ruoanrippeitä. Alueelle on palkattu apinavahteja, joiden tehtävänä on suojella Tushitan asukkaita, ja estää apinoita valloittamasta esimerkiksi suihkutiloja. Koko alueella löyhkäsivät kyykkyvessojen voimakas kusen ja muiden sivutuotteiden lemu, mukaanlukien asuintiloissa. Ihmettelin, eikö muita tosiaan häiritse kuvottava virtsanhaju, vai ovatko he niin paljon pidemmällä meditaatiossaan, että pystyvät sulkemaan sen mielestään?

Aamupalan jälkeen oli parin tunnin mittainen luentosessio buddhalaisuudesta, jota veti  vanha höperö jenkkiukkeli, joka oli ollut 15 vuotta munkkina. Ukkelilta ei tarinat hippinuoruudesta kesken loppuneet, ja yleensä hän unohti, mistä oli puhumassa. Vaikka välillä jorinat pölyhiukkasen syvimmästä olemuksesta menivät yli hilseen, ukko puhui myös paljon asiaa. 

Luentoja seurasi joogasessio espanjalaisen 'Love your body! Love your body!' hihhulin johdolla. Keskipäivän auringossa olisi tehnyt mieli heittää ylimääräiset vaatteet pois, mutta tiibetiläiset munkit eivät välttämättä olisi arvostaneet elettä. Aamulla ja illalla sen sijaan oli viileää ja joutui kääriytymään shaaliin. Päiväjärjestykseen kuului myös karma yoga, eli toisin sanottuna työnteko, ja meille nakitettiin lounastiskien peseminen yhdessä muutaman muun kanssa. Jotain hyvää olen ilmeisesti edellisessä elämässä tehnyt, kun en joutunut hinkkaamaan edellä kuvailtuja saniteettitiloja.

Jännä juttu, miten pitkältä aika tuntuu kun jää yksin omien ajatustensa kanssa kahdeksaksi päivää. Oli nimittäin elämäni pisimmät kahdeksan päivää. Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa!

'It is very important to generate a good attitude, a good heart, as much as possible. From this, happiness in both the short term and the long term for both yourself and others will come.' His Holiness the 14th Dalai Lama


Osa kuvista osoitteesta: www.tushita.info

Taj Mahal

Matka Jaipurista Agraan, 240 km, kesti neljä tuntia. Pysähtyessämme tietullissa iso apina hihnassa hyppäsi ikkunaan. Hihnan toisessa päässä raihnainen hampaaton turbaanipää ruinasi seteleitä. Matkalla pysähdyimme Fatehpur Sikrin hylätyssä kaupungissa, jossa valkoiset kummajaiset toimivat taas monumentteja mielenkiintoisempina nähtävyyksinä intialaisille turisteille.

Saavuimme Agraan auringonlaskun aikaan, ja suunnistimme heti ikuisen rakkauden symbolille Taj Mahalille. Mogulihallitsija ehkä rakasti vaimoaan, mutta ei kyllä muuten ollut erityisen symppis tyyppi. Katkoi nimittäin kaikkien rakentamassa olleiden ihmisten kädet, kun homma oli paketissa. Omena ei puusta kauas pudonnut, myöhemmin hallitsijan poika teki vallankaappauksen tappaen kaikki paitsi isänsä, joka lukittiin Agran Red Fortiin. Mogulikuninkaan viimeinen toive oli saada selli, josta on näkymä vaimonsa hautaan.

Meille oli taas järjestetty opas, joka tällä kertaa heti ymmärsi olevansa hyödytön, ja kysyi haluaisimmeko kenties seuraavan päivän liikkua omillamme. Hän kertoi aikoinaan tehneensä saman meditointireissun mikä meillä oli edessä. 'It will change your life. You will never look at the world the same way again.' Intialaisittain erittäin poikkeuksellinen mies, ei nimittäin huolinut tippiä!!!!!!!!!! 

Pitkän päivän jälkeen haimme pullon intialaista rommia ja vietimme illan huonepalvelun ja varsin viihdyttävien intialaisten saippuasarjojen merkeissä. Kun hotellin ulkopuolella odottaa aina viidakkoseikkailu, huonepalvelu on kova sana.

Seuraavana aamuna heräsimme krapula seuralaisena kukonlaulun aikaan kuvaamaan Taj Mahalia auringonnousussa. Päästyämme vihdoin kilometrin pituisen turvatarkastuksen ohi, aurinko oli kuitenkin jo noussut. Anyway, maailman kaunein rakennus, sanokaa mitä sanotte. Ulkopuolella tosin haisi viemäri, jonka vieressä lehmät ja apinat herkuttelivat taas roskakasojen äärellä. Riemu oli rajaton kun bongasimme mäkkärin kultaiset kaaret. Se ilo loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Intiassa edes MCDonald's ei tarjoa tuttua ja turvallista mättöä. Big Maharaja kasvispihvillä ei vaan toimi.

Ajomatka Delhiin, 200 km, kesti 5 tuntia. Sanoimme heipat Mr.Bobbylle, ja seuraavan päivän ennen yöjunaa kohti pohjoista vietimme hotellin aulassa netissä, ennen täydellistä eristäytymistä ulkomaailmasta.

'Your time is limited. Don't waste your life living someone else's life. Stay hungry. Stay foolish.' Steve Jobs

The Pink City

Luksusautossa henkilökohtaisen oppaan ja autokuskin kanssa nähtävyydeltä toiselle kruisailu ei ehkä ihan ollut sitä, mitä Intiasta tultiin hakemaan, mutta delhi bellyn kourissa kärvisteleville matkalaisille se suotakoon. Jaipurin pinkissä kaupungissa, jossa siis kaikki rakennukset on maalattu vaaleanpunaiseksi, ensimmäinen kohde oli kuitenkin katuapteekki. Ukkeli antoi meille ison kasan erivärisiä nappuloita, yhteissumma alle pari euroa. Googlesta selvisi, että heppu oli antanut meille kunnon supertykinlaukausantibioottia, joka tappaisi kaikki bakteerit Delhin rautatieaseman viemärisysteemistä lähtien.

Kaiken maailman palatseista vaikuttavin oli massiivinen Amber Fort, jonne noustiin norsun kyydissä. Opas jorisi jotakin muinaisten mogulikuninkaiden selänraaputtimista meidän keskittyessämme valokuvien räpsimiseen.

Kiertelimme hieman kauppoja, joissa alkoi kuitenkin pian pinna kiristyä 35 asteen helteen, tähtitieteellisistä summista alkavan tinkimisen sekä kaiken maailman hihasta nykijöiden ja muiden jeesmiehien ansiosta. Erikoista kyllä, jokaisessa Jaipurin identtisistä vaatekaupoista on kaupungin parhain laatu, jota ei saa mistään muualta. 

Vatsataudin myötä tulinen rakkaus intialaista ruokaa kohtaan laimeni syväksi ällötykseksi. Pelkkä curryn haju pisti vuoristoradan vatsassa liikkeelle. Siispä päivä meni metsästäessä länsimaalaista ruokaa, jota on muuten Intiasta vaikea löytää. Länsimaalaista ravintolaa etsiessä kuski joutui soittamaan kansalliseen help numberiin kaksi kertaa, ja kysymään tietä neljä kertaa. Matkalla viereisestä riksasta kuski sylkäisi mojovan oranssin currylätäkön tuulilasiin, ja sekös kasvatti ruokahalua. Intialaisilla ei ole mitään käsitystä länsimaalaisesta ruoasta. He luulevat, että länsimaalaiset eivät käytä ollenkaan mausteita. Päädyimme 'italialaiseen' ravintolaan, jossa listalta löytyi sellaisia italialaisia erikoisuuksia kuin 'pasta masala' ja 'pizza alla vodka'. Lienee selvää, että annos ei juuri italialaista ollut nähnytkään. 

Jaipurista matka jatkui kohti Agraa ja Taj Mahalia!

Namaste, Mother India!

Ensivaikutelmat astuessa koneesta ulos Delhin kansainvälisellä kentällä: eihän täällä nyt niin pahalle haise! Kenttä ei ollut sen kummempi kuin muuallakaan, ja tuumin, että täällä taitaa sittenkin asua ihan sivistynyt kansakunta. Mitä nyt metrolippuja ostaessa heppu mussutti rauhassa omenansa loppuun ennen kuin kehtasi lähteä hakemaan meille vaihtorahoja, mutta mikäs kiire meillä on. Metrosta näki Delhin smogin läpi jopa auringon. 

Metrosta astuttiinkin sitten kokonaan toiselle planeetalle. Kello oli vasta aamukuusi ja hulabaloo oli jo alkanut. Taivallus hotellille meni väistellessä hulluna tööttiä huudattavia erinäköisiä kulkupelejä, lehmiä, hevosia, koiria, kaduilla koisivia ihmisiä, ja satunnaisia sontaläjiä 35 asteen helteessä rinkka selässä, tuli hieman soija. Keskittymisen herpaantuessa hetkeksikin tiestä törmäys on väistämätön. Raajaton kerjäläinen kinkkasi perässä sata metriä. 

Toisena päivänä hyppäsimme riksaan ja saimme neuvoteltua kuskin kanssa kiertoajelun. Intian suurimmassa moskeijassa kiipesimme ylös minareettiin. Minareetti ja sen kapea portaikko oli ahtautunut aivan täyteen ihmisiä, ja voimakkaat yhtäaikaiset ahtaan paikan ja korkean paikan pelkotilat iskivät, joita en tiennyt olevankaan, ja maisemista nauttiminen jäi aika vähäiseksi. Ulkopuolella huomasin olevani pikkupoikien räpsimien salakuvien kohteena. Kävimme myös tsekkaamassa Red Fortin, India Gaten ja Humayunin haudan, joka on inspiroinut Taj Mahalia. Kuski pisti liikenteessä mutkat suoriksi ja sivupeilistä nähdessään kalpeat kasvot hihkui: 'Don't worry be happy! This is Indian helicopter!' Takapenkillä pidäteltiin hengitystä, kun lähempääkin läheltä piti -tilanteita riitti. Liikennevaloissa surkeannäköinen vanhus ja leprainen mies tulivat tyrkyttämään käsiään. Taksikuski vahvisti, että kerjäläisille ei kannata antaa rahaa, sillä se vain kannustaa heitä kerjäämään, ja rahat päätyvät usein rikollisille.

Kiertoajelun jälkeen oli tarvetta kylmälle kolpakolle. Suun kostuketta tarjoavaa juottolaa saatiin kuitenkin metsästää maassa, jossa alkoholi pääsääntöisesti puuttuu listalta. Nähdessään jo kaukaa turistien lähestyvän raajat vinksallaan oleva kerjäläinen vääntää niitä vielä enemmän väärään suuntaan maksimoidakseen turistien myötätunnon. Vihdoin pitkän vaelluksen jälkeen löysimme baarin, jossa olikin kuin meitä varten sopivasti tarjous 7 olutta yhden hinnalla! Nesteytyksen jälkeen shoppailu sujui ihan eri tavalla, ja mukaan lähti toinen toistaan värikkäämpiä sirkustyylisiä pussihousuja. Illallisella tarjoilija kuiskasi tilauksen jälkeen: 'We have beer also...' Oluet nautittiin luonnollisesti hupullisista piilopulloista. 

Seuraavana aamuna oli ensimmäisen junamatkan vuoro Kotaan. Rohan löysi asemalla istuessamme intialaisen neropattisielunveljen. Kaveri kertoi kiertävänsä tekniikkaa käsittelevistä tv-visailuista toiseen,  ja teki meihin vaikutuksen Nokia-tietoudellaan. Näiltä kahdelta eivät puheenaiheet loppuneet ennen kuin juna tuli paikalle. Junassa emme suinkaan olleet kanahäkkien keskellä, vaan matkustimme mukavammin kuin Suomessa, murto-osalla hinnasta. Maksoimme hieman paremmasta ilmastoidusta vaunusta. Ilmastointia saikin koko rahan edestä, ja vaunu oli kuin pakastin. Kipusin yläpetiin päikkäreille. Avatessani silmät huomasin tuijottavani suoraan vastakkaisessa pedissä olevan teinipojan kameraan, jolla oli ilmeisesti räpsitty enemmänkin kuvia. 

Intiassa kurjuus hyppää silmille, roskat, saasteet ja köyhyys. Samaan aikaan Intia on täynnä elämää ja iloa, ihmiset ovat niin elämäniloisia ja ystävällisiä, että väkisin itsekin huomaa hymyilevänsä vastaantuleville. Sitä paitsi ruoka on ihan fantastista!

Coming up: Kota & Dussehra -festivaali!

Odotuksia ja ennakkoluuloja

Dances With Kangaroos nyt myös kielellisesti rajoittuneille!


Vuoden oleskelun jälkeen Suomessa elämä alkoi taas tuntua samalta oravanpyörältä, ja siltä että elämässä on kenties muutakin kuin jumppaaminen (uskokaa tai älkää), Ilonasta kotiin konttaaminen tai edes jokailtainen CSI. Siispä, syksyn lehtien tippuessa maahan on niiden myötä myös meidän Nuuskamuikkusen tavoin aika vaihtaa maisemaa. Päivitän tätä nyt kentältä, iltakasilta lähtee Finskin lento sinne missä pippuri kasvaa. Kuukausi aikaa laittaa kaikki kuntoon, ja silti hirvittävä paniikki-hässäkkälähtökiirehän siitä seurasi, kuinka ollakaan. Rokotukset, viisumit, omaisuuden myynti ja varastointi, pakkaaminen, herkät hyvästit... Sanotaanko niin, että pari rauhoittavaa sidukkaa matkalla kentälle oli paikallaan.

Matkaan valmistautumista on edesautettu katsomalla Intia-aiheisia leffoja, lukemalla kirjoja sekä myös netin keskustelupalstoja, joiden mukaan Delhi on helvetti maan päällä, jossa ainoa hyvä asia on juna, jolla pääsee pois. Intia on niiden mukaan täynnä huijareita ja lepraisia kerjäläisiä, jotka roikkuvat helmoissa. Vatsataudilta ei voi välttyä ja ameebat valtaavat elimistön. Jengi kyykkypaskoo keskellä katua keskellä kodittomien ruumiita, ja kaupunkien mekkala muistuttaa jatkuvaa maanjäristystä. Miksi Intiaan? Onkin kuulunut yhden jos toisenkin huulilta. No, voitaisiinhan me Kanariallekin mennä, mutta  tällä kertaa tavoitteena on oikeasti nähdä maailmaa ja oppia jotain täysin erilaisesta kulttuurista. Säännöllisin väliajoin on ihan hyvä päästä pois siitä omasta pienestä rajoittuneesta todellisuudesta, laajentaa näkökenttää ja saada uutta perspektiiviä elämään. Varsinkin kun kerran siihen on mahdollisuus! Sitä paitsi, kun telkusta ei tule muuta kuin Big Brother ja Unelmien Paksu Poikamies, ja persut on eduskunnassa, tuntuu kotimaasta pakeneminen ainoalta oikealta vaihtoehdolta... Ennakkoluulot on siis kovat, mutta myös odotukset! Joka tapauksessa, meikäläisen tuntien, matkasta ei jännitystä puutu!

Tähtäimessä on siis viettää kolme kuukautta Intiassa, josta matka jatkuu Sri Lankaan. Matkareitti kulkee Delhistä Kotaan, jossa juhlitaan Dussehra -festivaalia, yhtä Intian isoimmista. Täältä aloitamme järkätyn kierroksen, joka vie meidät ensin Ranthamborin tiikeripuistoon, sieltä Jaipurin vaaleanpunaiseen kaupunkiin, Agraan ihailemaan Taj Mahalia ja päättyy takaisin Delhiin. Sieltä otamme junan pohjoiseen Himalajan juurelle Dharamsalan kylään, Dalai Laman kotikaupunkiin, jossa vietämme 8 päivää eristyksissä muusta maailmasta kuin myös toisistamme buddhalaisuus/meditointikurssilla. Kurssin päätteeksi itse Dalai Laman pitäisi olla paikan päällä. Täältä jatkamme Amritsariin, jossa juhlitaan Diwali -festivaalia, joka on myös yksi Intian isoimmista. Amritsarista junalla Rishikeshiin, jossa The Beatles pössytteli 60-luvulla. Nykyään se on suosittu mesta joogaajien keskuudessa, ja tarkoitus olisi vierailla jossakin ashramissa hiukan notkistamassa jäykistyneitä lihaksia. Kroppa vetreänä ja mieli virkeänä Rishikeshin hippimestoilta suunnataan Varanasiin ja sieltä Kolkataan, josta meillä on varattu lennot Andamaanien saarille Intian valtamereen. Tuumittiin, että siinä vaiheessa reissua pieni parin viikon breikki palmusaarilla Intian kaaoksesta saattaa olla paikallaan. Andamaanien jälkeen suuntana etelä, Kerala ja Goa, josta ei sen tarkempia matkasuunnitelmia vielä ole tehty.

Matkavarusteina pöniköittäin käsidesiä, korvatulppia, vessapaperia ja ennen kaikkea avoin mieli!

Coming up: Ensivaikutelmat Intiasta!

Motorbike Ride in Hue

The motorbike tour in Hue was one of the best trips we did in Vietnam. Naturally, we didn't ride the bikes ourselves, since that would have been a suicide. We jumped on the backs of the motorbikes of experienced local riders and were taken to the countryside. 

It was one of the motorbike rider's son's wedding that day. Still, he had to be there riding tourists around.

It was a hot day with temperatures over 40 degrees. We visited the old kings' tombs.

We also visited a local Buddhist monastery that is also an orphanage. The little girls in the monastery come from different sad backgrounds such as poverty. 

It is an interesting place to visit and the food is fantastic. At the same time you make a small contribution to the children's future by supporting the monastery.