Sigiriya - Lion's Rock

Olimme olleet tien päällä Sri Lankassa kymmenen päivää, kun saavuimme reissun viimeiselle etapille. Sigiriyan suuri magmamöhkäle on yksi Sri Lankan maailmanperintökohteista ja samalla yksi maan suosituimmista turistivetonauloista. Muinaisina aikoina möhkäle toimi suurena palatsina ja linnoituksena, jonka rauniot ovat vielä näkyvissä.

Adam's Peakin kiipeämisen jälkeen n. 370 metriä korkea Sigiriya tuntui pikku nyppylältä. 

Sigiriya (Lion's Rock) on saanut nimensä leijonapatsasportista, josta todisteena on enää tassut.

Möhkäleen seiniä koristavat muinaiset seinämaalaukset.

Huipulta avautui 360 astetta huikeita maisemia. 

Palatsista on jäljellä mm. muinaisia uima-altaita möhkäleen huipulla.

Sri Lankan kierros läheni loppuaan, ja pojat kutsuivat meidät mukanaan takaisin Hikkaduwaan. Me tietysti tartuimme tarjoukseen! 

To Be Continued...

Adam's Peak - tie tähtiin

Uudenvuodenaaton aamuna lähdimme kruisailemaan kohti Sri Lankan neljänneksi korkeinta vuorta, yhtä maailman suosituimmista pyhiinvaelluskohteista, Adam's Peakia, Sri Padaa eli pyhän jalanjäljen vuorta (2243m). 

Vuori on saanut nimensä huipulla sijaitsevan, kivimöhkälettä koristavan, jalanjälkeä muistuttavan jäljen mukaan. Kristityt ja muslimit uskovat sen kuuluvan Aatamille, joka laskeutui taivaasta, hindut Shivalle, ja buddhalaiset Buddhalle. Tähän liittyy legenda siitä, että Sri Lanka oli Raamatussa mainittu Edenin puutarha. 

Sri Lankan Hill Country on teeplantaasien lisäksi täynnä upeita vesiputouksia, ja näimme taas muutaman matkan varrella.  

Vähän erilainen uusi vuosi: Pää tyynyssä iltakasilta, yöllä herättiin kiipeämään 5200 rappusta pilvien ylle Adam's Peakin huipulle ottamaan vastaan vuoden 2012 eka auringonnousu. 

Opas sen sijaan riipaisi jurrit, ja meinasi kiivetä vuoren parin kookosviinapullon voimalla, ilman yöunia, pari juopotteluiltaa jo alla. Ihailtavaa itsevarmuutta. Kun meikäläiset painuivat pehkuihin, oveen kolkutettiin. Pojat kysyivät nöyrästi, saisivatko vetäistä huiviin myös meidän arrackit. Pudistelin päätäni, että nyt ei kyllä hyvä heilu, mutta Rohan myöntyi. Seuraavana päivänä havaittiin, että myös punkkupullo oli viety. Aamukahdelta herätessämme koitokseen, meitä odotti ulkona hihittelevä ja hoiperteleva opas, jonka henki löyhkäsi ja puhe sammalsi. Sanomattakin lienee selvää, että oppaan reissu loppui lyhyeen. Muutaman kymmenen kompuroimalla kavutun rappusen jälkeen hihitys vaihtui huohotukseen, ja opas käski meitä menemään edellä, hän kyllä tulee perässä... Oli kuitenkin kääntynyt takaisin. Ehkä ihan hyvä idea. 

Yön pimeydessä vuoresta ei näkynyt muuta kuin polkua reunustavat valot, jotka muuttuivat korkeuksissa taivaalla loistaviksi tähdiksi, jolloin vuori tuntui kohoavan loputtomiin. Ilman opasta vuoren kiipeämiseen liittyvät rituaalit ja seremoniat menivät meiltä hiukan ohi, mutta kokemus oli silti ikimuistoinen ja varmasti yksi koko reissun kohokohdista.

Jossain vaiheessa ihmisvirta pysähtyi meidän kärsimättömästi yrittäessä tunkea läpi. Jonkun pyhiinvaellusmatka oli päättynyt siihen; vanha mies makasi silmät selällään kuolleena rappusilla vaimoparan itkiessä hysteerisenä vieressä.

Huipulla tuulee, ja viimeinen kilometri noustiin hurjassa tuulessa ylös jyrkkiä rappusia. Kun pääsimme perille, tajusimme, että olimme reilusti yli tunnin etuajassa. Tuulensuojaa ei juuri ollut, ja käperryimme huipulla seisovan temppelin juurelle odottamaan auringonnousua.

Sadat ihmiset kerääntyivät vastaanottamaan uudenvuoden ensimmäisen auringonnousun. Nouseva aurinko muodosti täydellisen kolmion muotoisen varjon laaksoon (alla). Rummut ja gongit soivat ja jengi rukoili, kukin tyylillään. 

Alastulomatka meni nopeasti, pohkeet tutisten. Hotellilla odotteli kaksi hiljaista poikaa verestävin silmin, yleensä kookosöljyllä viimeisen päälle sliipatut tukat takussa.

Matka jatkuu kohti Kandyn kaupunkia ja elefanttien orpokotia, stay tuned!

Mumbai osa 3 - Hyvästit Intialle!

Auringonlaskun aikaan hyppäsimme taksiin Chowpatty Beachille, jonne paikalliset ja turistit kokoontuvat rentoutumaan. Vesi on myrkyllistä, joten iltauinti ei valitettavasti tullut kysymykseen. Maistelimme paikallista snacksia eli tulista bhel puria, sekä intialaista jätskiä eli kulfia. Yummy! Oli muuten aika mahtava auringonlasku, ja samalla mahtava lopetus meidän Intian reissulle.

Intia on vastakohtien maa. Aamulla kävimme tutustumassa yhteen maailman isoimmista slummeista, ja illalla pistimme luottokortin vinkumaan viimeisen illan kunniaksi Mumbain ja koko Intian ökyimmässä hotellissa. Suunnittelimme illallisen lomassa jo toista matkaa Intiaan. Tuntuu että niin paljon jäi näkemättä, ja vihdoin kun Intian sekoboltsimeininkiin alkoi edes jotenkin tottumaan, sieltä piti lähteä. 

Keskiyöllä haikein fiiliksin raahauduimme Mumbain kansainväliselle lentokentälle. Meinasimme myöhästyä, sillä ei tullut edes mieleen, että keskiyölläkin teillä voisi olla niin käsittämättömät ruuhkat. Haikeat fiilikset katosivat viimeistään kentällä. Herrrmot meni, ja kamelin selkä katkesi, kun ensin jonotimme kentälle sisälle, jonka jälkeen check-iniin, sitten passintarkastukseen, sitten matkatavaroiden läpivalaisuun, sitten ruumiintarkastukseen, sitten bussiin... jne. Eikä ollut muuten mitään lyhyitä jonoja! Lentokenttäbussissa vieressä kipittävä torakka toivotti  helvetin hyvää matkaa pois Intiasta!!! 

Ennen ensivaikutelmia Sri Lankasta tulossa vielä fiiliksiä ja havaintoja Intiasta!

Mumbai osa 1

Juna Mumbaihin kesti 12 tuntia. Istuimme yhdessä intialaisen perheen kanssa. Illalliseksi tilasimme junaruokaa. Kun thali tuotiin eteen ilman aseita, upotimme Rohanin kanssa epäröimättä sormet curryyn. Ilmeisesti meikäläisen käsin syöminen näytti aika toivottomalta, sillä intialaiset vierustoverit tippuivat penkiltä nauraessaan tälle toiminnalle. Lopulta joku kävi ystävällisesti pyytämässä meille lusikat.  Kun torakat taas vilistivät junassa vierestä, olin varsin kiitollinen, että tämä oli viimeinen yöjuna Intiassa. Kummankaan unet eivät olleet muutamaa minuuttia pidempiä. 

Ikkunasta katsottuna Mumbai näytti kuin miltä tahansa modernilta suurkaupungilta pilvenpiirtäjineen... Ydinsodan jäljiltä. Viideltä aamulla taksikuski kierrätti meitä hotellista toiseen, kaikki täynnä. Matkavinkki: Varaa hotelli isoista kaupungeista etukäteen lähellä pyhiä.  

Lopulta päädyimme muslimialueella suoraan moskeijaa vastapäätä tököttävään hotelliin. Viisi kertaa päivässä, mukaan lukien joka aamu noin viiden aikaan heräsimme minareetista kaikuvaan korvatulppien läpi tunkeutuvaan ulinaan. Vedimme hiukan unta palloon, ja mietimme, että kylmä kolpakko saisi ehkä kropan hereille. Sitä ei kuitenkaan löytynyt hotellin menulta. Sen sijaan ovessa luki kissankokoisin kirjaimin, että jos hotelli löytää merkkejä alkoholinkäytöstä hotellissa, vieraat potkitaan ulos. 

Kävimme tutustumassa Mumbain turistialueeseen eli Colabaan. Kävimme kuuluisassa täpötäydessä Leopold Cafessa, jonne jokainen turisti päätyy ennemmin tai myöhemmin. Kyseinen kuppilahan oli ensimmäinen kohde Mumbain vuoden 2008 terrori-iskuista, ja siitä muistona oli edelleen luodinreikiä seinillä. 

Kävimme vetämässä tandoorirullat Mumbain suosituimmassa katukeittiömestassa (yllä), jonka suosio Lonely Planet -maininnan jälkeen on nostanut myös hinnat ravintolatasolle. Kolmen kuukauden jälkeen Intiassa kerjäläisiin ei kiinnitä enää sen kummemmin huomiota. Kaduilla näkyy jos jonkinlaista onnenonkijaa, joista monet ovat tarkoituksella vääntäneet raajansa luonnottomiin asentoihin. Olimme tekemässä koruostoksia, kun takanamme alkoi kahakka kauppiaan käydessä käsiksi meitä häiriköivään kerjäläisnaiseen, jolla oli vauva kainalossa. Olin jo valmiudessa karateiskuineni, kun tilanne oli ohi mamman paetessa vauva parkuen.

Next time: Seikkailuja slummissa!

Kerala backwaters

Vietimme viimeisen päivän Keralassa houseboat -risteilyn merkeissä Keralan backwaterseilla (järvien, jokien, kanaalien ja laguunien muodostama verkosto). Vika ilta Kovalamissa hieman venähti, ja Rohanilla oli täysi työ raahatessa meikäläinen kamppeineni aamujunaan Alleppeyn kaupunkiin, josta useimmat houseboatit lähtevät. Ramesh oli järkännyt meille myös kyydin asemalta, joka osoittautui kahdeksi skootteriksi, joihin sulloimme itsemme kaikkine rinkkoinemme ja kasseinemme. Mopokyyti Intian teillä ei olisi välttämättä sillä hetkellä maistunut, mutta minkäs teet... Pari sydäriä oli lähellä. 

Meillä oli Keralan kuppaisin paatti. Tai no, näimme myös kuraisempia, mutta ne olivat uponneita. Palmujen reunustavia jokia pitkin purjehtiessa vastaan lipui toinen toistaan loisteliaampia vesipalatseja, kun meidän veneemme oli yltä päältä homeessa ja pysyi hädin tuskin pinnalla. Maisemat olivat kuitenkin hulppeat, ja arskakin paistoi pitkästä aikaa. 

Meillä oli oma kuski/kokki messissä, jolla oli paljon asiaa, mutta ei valitettavasti yhtään sanaa yhteistä kieltä. Veneestä näimme läheltä kylien elämää backwaterseiden varrella, jossa koulubussina toimii kanootti. Illaksi ankkuroimme paikalliseen kylään. Auringonlasku oli sentään mahtava! 

Makuuhuoneessa haisi home ja maali (kotietsinnän jälkeen nurkasta löytyi maalipurkkeja, mutta ei niitä kyllä siihen paattiin oltu käytetty). ­­­­­­Liskojen yö meni näitä höyryjä hengitellessä tuskaisen kuumassa huoneessa (huoneessa oli kolme tuuletinta, joista yksikään ei toiminut) ja yöunet jäivät siis lähes olemattomiksi.

Matkavinkki kaikille Keralaan matkustaville: Tsekkaa houseboat ennen kuin maksat!

Chillailua Andamaaneilla, Havelock Island

Yli kuukauden jälkeen Intian hullunmyllyssä tauko tuli tarpeeseen. Otimme lomaa lomastamme ja suuntasimme Andamaanien paratiisisaarille 12 päiväksi. Lento Kolkatasta oli muutaman tunnin myöhässä sumun vuoksi. Kun parin tunnin lennon jälkeen laskeuduimme pääkaupunkiin Port Blairiin, en voinut uskoa, kuinka sujuvan jouhevasti luistaen ilman jonoja pääsimme pois kentältä ja suoraan lauttaan kohti saaria. Aivan kuin Intiassa ei enää oltaisikaan.

Arska paistoi ja palmusaaria lipui ohitse, ja parin tunnin risteilyn jälkeen saavuimme Havelock Islandille. Toistakymmentä riksakuskia hyökkäsi kimppuun, ja totesimme, että olemme sittenkin edelleen Intiassa. Ahdistelu loppui kuitenkin siihen, ja loppuloman saimme olla täysin rauhassa.

Andamaanit ovat budjettimatkaajan paratiisisaaret. Kuski ajelutti meitä alle eurolla bambumajasta toiseen, kun etsimme sopivaa mökkiä. Tämmöinen maja irtosi vajaa 20 eurolla per yö, kalliimpaa kuin manner-Intiassa, mutta halpaa kuin saippua verrattuna moniin muihin paratiisisaariin.

Mökistä 50 metriä rantsuun, Beach no. 5 (rannat on siis numeroitu, kun eivät jaksaneet keksiä nimiä). Muutamia satunnaisia turisteja lukuunottamatta biitsi oli meidän. Viikko Havelockilla meni hetkessä rantsussa levyttäen ja vedessä lilluen. Päivät menivät nopeasti myös siksi, että neropatti-intialaiset pitävät saarensa manner-Intian kanssa samassa ajassa, vaikka saaret ovat lähempänä Thaimaata kuin Intiaa. Näin ollen viideltä iltapäivällä oli jo pilkkopimeää.

Yhtenä päivänä vaivauduimme matkaamaan saaren toiselle puolelle, jossa sijaitsi Aasian kauneimmaksi rannaksi jossakin rankattu biitsi eli Beach no. 7. Ei ollenkaan paskempi. Luonnontilassa, eikä juurikaan turankeja.  Parisenkymmentä intialaisturistia pulikoi omassa parvessaan jonkin aikaa (kaikki vaatekerrokset päällä tietysti). Päättelimme, että väenpaljouteen tottuneina intialaisturistit tuntisivat olonsa yksinäiseksi, jos siirtyisivät kauemmaksi muista lajitovereistaan.

Yli +35 asteen helteessä lomailijalle olisi maistunut kylmä huurteinen, valitettavasti Andamaaneilla tätä jumalten nektaria ei juurikaan tarjoilla. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen, vaan onnistuimme löytämään hyvin piilotetun viinakioskin, jossa kävimme tankkaamassa.

Päivä päivältä nahka ruskistui, ja intialainen henkilökunta masentui, kun pilaan 'kauniin' valkoisenkalpean ihoni. Intialaisille vaalea iho on pakkomielle, ja kaupoista on vaikea löytää saippuaa, kosteusvoidetta tai juuri mitään tuotetta, joka ei vaalentaisi ihoa. Viimeisenä päivänä Havelockilla onnistuin kärventämään nahkani joka puolelta ravunpunaiseksi, kiitos ihoa ohentavan malarialääkkeen. Kirkas turkoosi vesi oli saarilla lähes yhtä lämmintä kuin ilma, ja meressä lilluessani tunsin olevani kuin rapuliemessä.

Andamaanit olivat täydellinen breikki hektisestä Intiasta. Tuntui, ettei Intiassa ollakaan enää ilman kaikkea sitä melu- ja muuta saastetta, tyrkytystä, köyhyyttä, paskaisuutta ja hektisyyttä. Biitsillä ja muuallakin sai pitää päällänsä ihan mitä sattui huvittamaan ilman paheksuvaa mulkoilua. 

Seuraavassa postauksessa luvassa lisää levytystä paratiisisaarilla!!

Elämää ja kuolemaa Varanasissa

Ohoh, tulipas pitkä postaus... Bear with me!

Lähdimme Rishikeshistä iltayhdeksältä, saavuimme Varanasiin seuraavana päivänä iltapäiväkahdelta. Varanasi hirvitti etukäteen. Kokeneen Intian-matkaajan Rohaninkin otsa rypistyi, kun kerroin haluavani käydä siellä. Siteeraten Lonely Planetia: 'Brace yourself. You’re about to enter one of the most blindingly colourful, unrelentingly chaotic and unapologetically indiscreet places on earth. Varanasi takes no prisoners.'

Selvisimme asemalta hotellille suhteellisen kivuttomasti, mitä nyt liikenne oli täysin jumissa jonkin aikaa, ja kukaan ei liikkunut mihinkään. Riksaan hyppäsi ylimääräinen kaveri, joka heti innokkaasti kävi hieromaan tuttavuutta. 'What is your good name madam?' (Kaikki nimet ovat Intiassa hyviä). Heppu lähti seuraamaan, kun jätimme riksan ja jatkoimme pitkin Varanasin kapeita, haisevia kujia. Loppupeleissä ukosta oli jotain hyötyäkin, kun eksyimme kujien muodostamaan labyrinttiin. Hän johdatti meidät perille komission toivossa. Turha toivo, tällä kertaa meillä oli varaus. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten tässä kuva hotellistamme...:

Haridwarissa meillä ei ollut suihkua, Rishikeshissä ei vettä, ja nyt vesi oli jääkylmää, ja apinat hyppivät  ikkunassa. Hotellin kattoterassiravintolan menu oli kattava, kunnes selvisi ettei aineksia ole kuin kahteen ateriaan. No, maussa ei sentään ollut valittamista, jogurttikanaa ja kasviskormaa... Nam! Kalja oli sentään myös kylmää, vaikka olikin tämän reissun kalleinta, lähes 2 euroa 0,65 litran pullo, yhdessä hindujen pyhimmistä kaupungeista kun ollaan. Väitetään muuten jossain olevan myös maailman vanhin kaupunki. Intialaiset ovat tekopyhiä piilojuoppoja. Olutta löytyy aina tiskin alta, tai vähintäänkin kaikki tietävät tasan tarkkaan, mistä sitä saa. 

Kello viisi aamulla heräsimme veneilemään Gangesille auringon noustessa. Gangesin varrella olevilla ghateilla eli rappusilla jengi rukoilee, käy aamutarpeillaan, peseytyy, pesee hampaat ja pyykkinsä tässä pyhässä avoviemärissä. Jostain muistan lukeneeni, että Gangesin vesi Varanasissa ylittää uimakelpoisen veden bakteeriarvot 3000-kertaisesti, puhumattakaan juomavedestä. Noin 50 metriä eteenpäin, ja saavuimme yhdelle ruumiiden polttoghateista, jossa grilli on tulilla 24/7, tuhkat tietysti kipataan jokeen niin kuin kaikki muutkin jätteet. Alimmat kastit, ei-hindut, köyhät ja muut vastaavat eivät saa Intiassa polttohautausta, vaan heille isketään kivi jalkaan ja heitetään Gangesiin. Kuvittelin mädäntyneen, turvonneen ruumiin pulpahtavan pintaan minä hetkenä tahansa, eikä juuri tehnyt mieli aamu-uinnille. 

Hotellin lähellä oli lounarissa ylistetty 'saksalainen leipomo' eli ravintola. Miksi Intiassa monia ravintoloita kutsutaan saksalaisiksi leipomoiksi, luoja yksin tietää. Intian ravintoloissa venähtää useimmiten vähintään pari tuntia, kun tarjoilijoilla on parempaakin tekemistä kuten vetelehtiminen. Kun aamupala vihdoin kiikutettiin eteen, 'leipäkori' oli yksi kovaksi kuivunut leivänkannikka, ja 'salaatti' oli kaksi tomaatti- ja kurkkuviipaletta. Tarjoilija ei saanut tällä kertaa tippiä. Teki mieli kysyä mihin helvettiin se kaksi tuntia meni, moottorisahalla leivän halkaisuun kenties, sillä leipomiseen se ei ainakaan mennyt. 

Kujalla kyttyräselkä lehmä (osa lehmistä teeskentelee olevansa kameleita) kiilasi ja taklasi minut seinään. Lehmät ovat täällä paitsi massiivisen kokoisia, myös röyhkeitä. Ne tietävät hyvin paikkansa, ja käyttävät sitä häikäilemättä hyväkseen. On siinäkin valittu tyhmä ja ruma eläin pyhäksi. Lehmät kärsivät hitaan ja tuskallisen kuoleman syömänsä muovin vuoksi, jos niiden omistajat eivät kiikuta niitä ajoissa lehmäsairaalaan.

Illemmalla kävimme kaupungin suosituimmassa lassimestassa... Herkkua! Ghateilla keikisteli kuolleiden tuhkaan itsensä peittänyt sadhu, tällä kertaa vailla rihmankiertämää. Luotimme taas sokeasti lounariin, kun valitsimme illallismestaa. Seuraavana yönä ajattelimme kyseistä matkaopasta lämmöllä, kun kekkerit vatsassa alkoivat. Matkalaisia koeteltiin, kun molemmista tuuteista lensi pitkälle seuraavaan päivään asti, jolloin oli edessä 16 tunnin juna Kolkataan. Mielessä kävi 90-luvun suosittu kusetusrinki Varanasissa, jossa ravintolat myrkyttivät turisteja, hotellit ohjasivat tietyille lääkäreille, jotka käärivät rahat. Kusetus lopetettiin vasta vakuutusyhtiöiden päästessä jäljille, ja sitä ennen kaksi turistia kuoli. Ainoa helpotus oli ajatus, että Varanasissa kuollessa ihmisen maallinen vaellus on ohi. 

Aamulla piti kirjautua hotellista ulos, mutta omistajan nähdessä heikon happemme hän järjesti meille sängyn, jossa voimme lepiä junaan asti. Juna-asemalla henki pihisten, rottien vilistessä jaloissa ja ylimielisten lehmien tuuppiessa huumorintajua koeteltiin. Junaan päästyämme taju lähti kuitenkin onneksi nopeasti. Varanasi-Kolkata -väli on pahamaineisin Intiassa junaryöstöjen vuoksi, ja yö meni tuskanhiki otsalla painajaisten seurassa.

Hieman harmitti, että meillä oli Varanasissa vain kaksi yötä, olisin itse viihtynyt kauemminkin seikkaillessa Varanasin värikkäillä kujilla. Päätettiin, että tästä eteenpäin varataan aina vähintään kolme yötä joka mestaan.